Paul Auster: Oraakkeliyö (2003), 265 sivua

OraakkeliyöAusterissa taitaa olla vielä enemmän ideaa kuin luulinkaan.

Viisi aikaisempaa Austeria olivat antaneet mielikuvan lähinnä taitavasta kerronnan tasoilla leikittelijästä, niin kuin New York -trilogiassa. Sattumuksia Brooklynissä todisti tosin jo tavallisemman tarinoinnin taidosta, suorastaan viihdyttämisestä. Muistelmien tapainen Talvipäiväkirja hauskutti muuten vain, ja lopussa liikuttikin. Mutta Oraakkeliyö yhdistää oikeastaan kaikki nämä hyvät puolet. Kannatti ottaa onkeen Tyrväisen Susannan suositus.

Oraakkeliyö vaatii aluksi aika lailla kirjallista paneutumista, mutta sillä tavalla sen alkupuolesta tulee aivan kutkuttava sisäkkäisten kirjojen leikki. Minulle se leikki kertoi, että me hyväuskoiset lukijat otamme ensimmäisen tason keksityn tarinan huvittavan tosissaan verrattuna toisen ja kolmannen tason keksittyihin tarinoihin. Vaikka aivan yhtä keksittyä se kaikki on.

Sen jälkeen Auster yllätti, kun sisäkkäisten kirjojen rakenne ei jatkunutkaan kirjan loppupuolella, vaan ensimmäisen tason tarinassa alkoi tapahtua, ja lopuksi paljon ja vaikuttavaa. Sitä paitsi kirjalla olikin kova ydin, joka liittyi näihin kaikkiin tasoihin.

Tämä oli juuri sellainen kirja, jonka pureskelua oli antoisaa jatkaa kirjablogeja lukemalla. Mikä onkaan sattuman merkitys elämässä ja Austerilla? Voiko hyvä kirjailija tosiaan ennakoida tulevaa? Ehkä jollakin tavalla. Ehkä ei niin suuri kuin monesti ajatellaan.

Jos jännittävän asian esiin tuominen leikittelevän rakenteen avulla on minun parasta Austeriani, niin mikähän hänen kirjoistaan kannattaisi lukea seuraavaksi?

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Paul Auster: Oraakkeliyö (2003), 265 sivua

  1. Susanna Tyrväinen sanoo:

    Omasta kirjahyllystäni löytyi ainakin Kuun maisemissa. Siitä on jo aikaa, kun luin ko. teoksen, joten en oikein muista leikitelläänkö siinä rakenteella. Toisaalta sitähän Auster usein kuitenkin tekee. Selailin kirjaa ja silmiini sattui mm. lause: ”Huomasin, etten ollut ikinä tottunut katsomaan asioita tarkkaan, ja kun minua pyydettiin tekemään niin, tulokset olivat kauhean puutteellisia.” Houkuttaisiko tämä lause tarttumaan Kuun maisemiin?

  2. anssio sanoo:

    Aivan houkuttelevan yleispätevä lause…

  3. Susannan suostuksesta huolimatta tulin kuitenkin lukeneeksi seuraavaksi Austerin Sunset Parkin. Oikein hyvä elämänmakuinen tarina ilman mitään kerrontateknistä kikkailua! Luulen, että vaimokin tykkäisi (joka tykkää nimenomaan tarinoista).
    Yksi ajatus tuosa kirjassa jäi vaivaamaan, luultavasti siksi että se on niin totta (ainakin kirjailijan näkökulmasta): ”Kirjailijoiden ei koskaan pitäisi puhua toimittajien kanssa.. Haastattelu on kirjallisen ilmaisun halpa-arvoinen muoto, jonka ainoana tarkoituksena on yksinkertaistaa jotain sellaista, mitä ei tulisi koskaan yksinkertaistaa.”
    Mieleen tulee vain tämä vastaväite: toimittajan tekemiä (tyhmiä) kysymyksiä voi käyttää myös ponnahduslautana omien uusien ajatusten synnyttämiselle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s