Anneli Kanto: Lahtarit (2017), 389 sivua

Luulen, että tästä kirjasta tulee pohjalaisten vuoden 1918 sodan  Tuntematon sotilas.

Ennustan, että näistä ihmisistä tulee todempia kuin esikuvansa. Sellainen on fiktion voima ja valta.

Otetaan esimerkiksi Elias Ylivalli, lakitieteen ylioppilas ja jääkäri, josta kirja alkaa ja johon se loppuu. Alkaa idealistisesta jääkäriksi lähtemisestä ja loppuu näihin katkeriin tunnelmiin: ”Olen satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Minulla – meillä – oli unelma ja meillä oli aate. Unelman toteutuessa aate muuttui muuksi.”

Ylivallin muutoksen kuvaus on yksi kirjan vaikuttavimmista. Inhottu upseeri arvostelee sisimmässään Mannerheimin käskyjä, mutta sodan logiikan takia tottelee niitä nurkumatta. Hän ampuu Kalevankankaalla oman sotilaansa, joka ei pysty noudattamaan tappamiskäskyä.

Hermanni Larva-Kokko oli minulle silti romaanin keskeinen sankari, pienen talon poika Ilmajoelta, nähtävästi lähellä kirjailijan isän hahmoa. Herkkoo arastelee Vilppulaan asti tappamista ja Länkipohjaan asti teloittamista, mutta sopeutuu ja turtuu tilanteeseen. Hän empii lopuksi vielä naisten teloittamista, mutta tekee sitten senkin, kun käsky käy. Hermanni selviää sodasta ja jatkaa elämäänsä. Kaikki eivät siihen pysty.

Lahtarit on näkökulmaromaani, jossa on peräti 41 kertojaa, osa todellisia, osa fiktiivisiä. Suuresta henkilögalleriasta huolimatta romaani pysyy kasassa, sillä se seuraa muita tarkemmin kahdeksan kuvitteellisen ihmisen kohtaloa. Jos kiinnostaa, lähetän listan kaikista kertojista sivunumeroittain (anssi.orrenmaa at nic.fi). On antoisaa seurata hahmojen kohtaloita läpi sodan.

Eniten äänessä on Helena Malmberg, kellosepän tytär, 14 kertaa ja 40 sivun verran. Helena lähtee sulhasensa  perään ja selviää hänkin läpi karmeiden vaiheiden. ”Puristin Hermannin mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotilassankari.”

Kanto kirjoittaa kauttaaltaan komeasti. Kalevankankaalla hän antaa Helenalle kirjan ehkä liikuttavimmat sanat: ”Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, vaimot, lapset, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia.”

Samalla tavalla suree lukijakin. Mutta nyt on toinen aika, onneksi.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s