Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985), 546 sivua

Maailmanloppu ja ihmemaaLuulin vihdoin pääseväni eroon tästä oudosta japanilaisesta, 3957 sivun jälkeen, mutta toisin kävi.

Uusin käännös tuntui enimmän aikaa niin laskelmoidulta murakamismilta, kaikkine satumaisine seikkailuineen, outoine seksismineen ja turhanpäiväisine juonteineen, että ei oikein jaksanut kiinnostaa. Kunnes viimeisten lukujen aikana olin taas aivan myyty mies. Jos elämänsä viime tuntien aikana päähenkilö kuuntelee yhtenään Bob Dylania ja vanhaa jazzia, muistelee kaikki Karamazovin veljekset nimeltä (jopa Pavel Smerdjakovin) ja rakastuu kummassakin maailmassa viehättävään kirjastonhoitajaan, niin täytyyhän siitä tykätä.

Itse pääjuoni, kahden maailman linkitys manipuloidun piilotajunnan välityksellä, on aivan ovela juttu, mutta ei minulle kovin vetävä. Hyvä kirjallisuusanalyytikko tosin saa siitä varmasti kaikenlaista kivaa irti. Mutta kirjan loppuosa tarjoaa yksinkertaisesti hyvin kaunista kerrontaa, kaiken rasittavan rehkimisen palkinnoksi. En ole varma, viitsisinkö silti suositella koko kirjaa luettavaksi kuin kovimmille Murakami-faneille. Sputnik, rakastettuni on minusta aina vain sopiva koetinkivi.

Mutta eksoottisen Suomen maine sen kuin vain kasvaa. Värittömän miehen vaellusvuosissa (2013) Murakamin sankari vierailee koetun oloisesti Helsingissä ja Hämeenlinnan takamailla. Vaikuttavampia ovat kuitenkin tämän vuoden 1985 kulttikirjan kuvitellut viittaukset kaukaiseen pohjolaan. Ensin sivulla 249 yksi kirjan henkilöistä haluaisi matkustaa päähenkilön kanssa ”johonkin leppoisaan paikkaan kuten Kreikkaan tai Romaniaan tai Suomeen”, sekä viettää siellä aikaa hevosilla ratsastaen ja lauluja laulellen. Ja sitten sivulla 538 kirjan viisain mies päättää perustaa tutkimusyksikön Suomeen, joka on ”ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Porojakin siellä on.”

Ei ihme, että Lapissa näkyy japanilaisia.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kirsi Haapamatti: Unelmien ekokylät (2015), 228 sivua sekä Katja Liuksiala: Sisulla ja sydämellä (2015), 226 sivua

Unelmien ekokylätNäillä kahdella hyvin erilaisella kirjalla on kovin paljon yhteistä. Ne kustansi Basam Books vuonna 2015, kummatkin ovat tekijöidensä erinomaisia esikoisteoksia ja molemmat taluttavat lukijan sopivalla sivumäärällä syvälle omaan vaihtoehtoiseen maailmaansa.

Unelmien ekokylät perehtyy oikeisiin suomalaisiin yhteisöihin, ensin yleisesti analysoiden ja sitten kahdeksan ekokylän oven taakse ja niiden asukkaiden pään sisään kurkistaen, Ähtärin Gaijan luomukylästä Heinolan maatilayhteisöön. Intiimit kuvat on ottanut kirjan toinen tekijä, Suvi Elo.

Sisulla ja sydämelläSisulla ja sydämellä kertoo puolestaan sisäisen soturin matkasta. Eikä puhe ole nyt fyysisestä kamppailusta vaan henkisestä kulkemisesta, itsensä ja maailman kohtaamisesta rohkeasti nykyhetkessä eläen.

Kirjoilla on paljon myös samaa kaikupohjaa – hidastamista, kohtuullistamista, sisäistymistä, läsnäoloa. Ekoyhteisössä asuminen vaatii varmasti sisäistä soturiutta. Tapaus toisensa jälkeen tulee hämmästeltyä, miten nämä aatteelliset ihmiset pystyvät (useinkin) sopimaan yhteiset asiansa erilaisten ja aika usein vaihtuvien persoonallisten naapuriensa kanssa.

Kovin stabiililta tämä ekoyhteiselämä ei nimittäin vaikuta, kun onnea ja unelmaa ajetaan jatkuvasti takaa. Strategioita tuntuu olevan yhtä monta kuin sankariakin. Joku on ratkaissut asian asumalla osan vuodesta tiiviissä yhteisössä ja ottamalla loppuajan etäisyyttä yksityisessä kodissaan. Eräänlainen ääripää on kirjan lopussa esiteltävä Marketta Horn, joka on päätynyt monien yhteisöjen kantaäitihahmosta vapaaehtoiseksi erakoksi saarijärveläiseen Mörkökorven metsämökkiin.

En pysty kirjaamaan tähän tarkempia sitaatteja Unelmien ekokylästä, sillä oma kirjani halusi heti ensilukemisen jälkeen muuttaa kaarinalaiseen ekoyhteisöön, missä se näyttää nyt asuvan pysyvän luontoisesti. Voisiko ekokyläkirja saada parempaa kotia ja suositusta!

Sisulla ja sydämellä tarjosi viikko sitten poikkeuksellisen lukukokemuksen. Pitkään tavasin kirjaa onnellisena siitä, että joku on osannut ammentaa itseään näin avoimesti, viisaasti ja kokonaisvaltaisesti. Kunnes noin sivulta 152 lähtien suistuin erikoiseen lukemisen flow-tilaan, jossa ajatus ja sivu toisensa perään alkoi todella kolahtaa.

Täsmäolo – kuinka upea uudissana. Taikatauot – miten hyvä oivallus. Sienestys – osuvasti kuvattu kokonaiselämys. Keskittyminen – se on kaunista. Soturiuden vahvistamiseen ei tarvitse välttämättä matkustaa minnekään. Hienoimmat aarteet löytyvät usein yllättävän läheltä, sisältämme. Seikkailun jälkeen, olkoon se sisäistä tai ulkoista, maailma voi näyttää vähän erilaiselta, kirkkaammalta. Kun teet jotain uutta, voit nähdä myös itsesi uudella tavalla. Ja niin edelleen, harjoituksineen.

Hienoa Basam! Mahtavaa Kirsi ja Katja!

Ja tosiaan, on tässä sekin yhteinen asia, että olen saanut ilon tutustua näihin molempiin mainioihin kirjailijoihin viime aikoina. Ja jos hyvin käy, pystyn ensiesittelemään heidät toisilleen Suomen joogaopiston Saarijärvellä keskiviikkona 20. heinäkuuta 2016 noin kello 17:50, juuri ennen Joogaa melojille -leirityksen ensimmäistä kasvispäivällistä.

Ai niin, tämän Katjan kanssa meinataan tehdä Basam Booksille kevääksi 2017 harvinaisen jännä opus, oikea mielikirja. Ja kukaties keksitään myös tuon Kirsin kanssa vielä jotain täsmäovelaa pohjalaistyyppistä hullutusta …?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mirja Kuivaniemi: Hinta (2004), 442 sivua

HintaPuolitoista vuotta sitten ihmettelin tässä blogissa, onko Mirja Kuivaniemi aina ollut niin taitava kirjailija kuin uusin romaani Siantappajat (2014) antaa ymmärtää. Nyt sen tiedän: kyllä on. Takana on seitsemän Kuivaniemen kirjaa, joista viisi on oikein hyviä. Ne kaksi muuta, Siantappajat ja Hinta, ovat huippuhyviä.

Varmaankin kerronnan pitäisi olla modernimpaa, että se noteerattaisiin kulttuuripiireissä. Tai ehkä seinäjokelaista kirjailijaa ei oteta niin todesta kuin helsinkiläistä. Muuten en osaa selittää, miksi esimerkiksi tämä Hinta ei ole tunnetumpi tapaus. Mutta onneksi uskoin Mari Pöytälaaksoa, joka suositteli Hintaa Seinäjoen Apila-kirjaston sunnuntaivieras-istunnossa.

Ahmaisin paksuhkon kirjan kolmessa päivässä, toivuin siitä pari päivää ja suosittelin sitten vaimolle. Vaimo lukaisi kirjan muutamassa päivässä ja sanoi, että ei olisi millään malttanut erota kirjan ihmisistä. Ja suositteli kirjaa saman tien kolmelle kaverilleen.

Ja silti Hinta kertoo pienen sukukunnan melko tavallisesta elämästä 1950-luvulta 1990-luvulle. Tai ei aivan tavallisesta, sillä yhden rakkauden hinta koituu koko tuon sukukunnan maksettavaksi. Mutta ihmeellisen uskottavaa ja kiinnostavaa. Aivan kuin oikeaa elämää kaikessa arvaamattomuudessaan. Olisi jännä kuulla vaikkapa psykologin analyysi kirjan ihmisistä ja käänteistä.

Vakaan maanviljelijä-Martin hahmo on liikuttava. Kyllä minä niin toivoin että…  …vaan enpäs kerrokaan, kuinka siinä kävi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Timo Polari: Kulttuuriseikkailu (2011), 288 sivua

KulttuuriseikkailuMitähän siitäkin seuraa, kun hiihtäjä lukee pinon kirjoja, pyöräilee katsomaan nipun nähtävyyksiä ja aikoo kirjoittaa siitä vielä oman kirjan?

Vähän tuohon tapaan ajattelin, kun olin vuonna 2007 haastatellut Timo Polaria juuri tehdystä Kulttuuriseikkailu-pyöräilystä. Neljä vuotta myöhemmin olin ällikällä lyöty. Luin tuona vuonna 141 kirjaa ja Kulttuuriseikkailu oli niistä kaikkein vaikuttavin. Vau.

Tämän jälkeen Kultturiseikkailu lepäsi neljä vuotta kodin parhaan lukutuolin vieressä, ennen kun tartuin siihen uudestaan lokakuussa 2015. Valitsimme silloin tämän kirjan puitavaksi Seinäjoen Apila-kirjaston lukupiirissä. Kukaan muu lukupiiriläinen ei ollut lukenut sitä aikaisemmin, mutta kaikki pitivät lukemastaan. Kun pisteitä jaettiin asteikolla 1-5, tuli Kulttuuriseikkailun yleisarvosanaksi 4+. Lukupiiriläiset moittivat oikeastaan vain sitä, että valokuvien päälle asetellusta tekstistä oli paikoin vaikea saada selvää.

Timo P.  kertoi haastattelussa seikkailevansa ainakin yhtä paljon oman päänsä sisällä kuin maapallon pinnalla. Kulttuuriseikkailu osoittaa väitteen todeksi. Timo luki 3600 sivua kolmessa vuodessa, pyöräili 2000 kilometriä yhdessätoista viikossa ja kirjoitti kirjaansa toiset kolmisen vuotta. Aikamoisen kunnianhimoinen ihmiskoe, jonka tuloksena syntyi ylenpalttisen runsas ajatusten aarrearkku.

Toimittajana ihmettelen, miten rikasta tekstiä liikunnanopettaja osaa kirjoittaa. Tietokirjojen tekijänä hämmästelen seikkailijan taitoa sulattaa eri alojen kirjatietoa persoonalliseksi viisaudeksi. Ja seinäjokelaisena kanssaihmisenä kunnioitan sitä, miten pyöräilijä muuntaa kokemuksensa arkipäivän opetuksiksi.

Luulen, että haen kirjoista kaikkein eniten sitä, että elämä näyttää lukemisen jälkeen erilaiselta kuin ennen. Siksi olen aina salaa vähän pettynyt, jos kaveri sanoo lukeneensa hyvän kirjan, mutta hän ei silti vaikuta mitenkään järkytetyltä. No, tässä on kirja, joka voi jopa muuttaa elämää. Vaikkapa saada inhoamaan entistä enemmän seinien sotkemista (163), koulukiusaamista (42), toisille naureskelua (42), työpaikkojen sosiaalista nokkimista (42), jääkiekkoväkivaltaa (119), tosi-TV:n tirkistelyjä (119), sensaatiojournalismia (119), tupakointia (130) ja roskaamista (sivut 7-8 ja 174). Tämä kaikki ja paljon muuta auschwitzilaisista alhoista ja olymposlaisista korkeuksista katsottuna. Vau toisenkin kerran.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Aki Ollikainen: Musta satu (2015), 157 sivua

Musta satuAki Ollikainen ylsi uuteen ennätykseen arvostelupisteiden hajonnassa. Esikoisteos Nälkävuosi (2012) sai huippupisteet (5-), mutta tämä toinen romaani vajui pohjanoteeraukseen (1½).

Tietysti vika on lukijassa, ainakin, kun kirja ei sytytä. Mustaan satuun sanotaan nimittäin kätkeytyvän syvää viisautta sukupolvien jatkumosta. Mutta kun rakenne on hankala ja kieli ylitaiteellista, ei syventymistä vaativa kiinnostus pääse helposti heräämään. Hyvä puoli on, että edellisen kirjan tapaan sivumäärä on niukka.

Nälkävuosi hyppii yhteiskunnan eri tasoilla, Musta satu kahdella aikatasolla. 1860-luvulle sijoittuva Nälkävuosi oli helppolukuinen ja järkyttävän vaikuttava, Musta satu synkistelee sekavasti 1930-luvun ja nykyajan välillä. Tattarisuon mysteeri on periaatteessa kiinnostava aihe, mutta suon silmä ei nyt imaissut.

Kurkistelin arvosteluja ja muita blogeja. Mustan sadun vaikealukuisuus todetaan oikeastaan kaikissa, mutta uuden kirjakeisarin vaatteita koitetaan silti arvostaa. Hesarin kiittävän kritiikin ilmaisut ovat kuvaavia: ”Paikoin pitää hiukan pähkäillä, miten kaikki liittyvät toisiinsa.” ”Vertaan Mustaa satua kaleidoskooppiin.” ”…omituinen matka aavistelujen ja mielleyhtymien varassa. ”…askarruttavinta uutta kotimaista kirjallisuutta juuri nyt.”

Mustassa sadussa varmasti näkyy ylistetyn esikoiskirjan jälkeinen yliyrittäminen. Samaan tapaan kävi minusta Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeisessä turhan mutkikkaassa romaanissa Kun kyyhkyset katosivat.

Nälkävuosi on niin loistava osuma, että Ollikaisen kolmanteen kannattaa varmasti asettaa suuria odotuksia. Toivoisin kirjailjalta kuitenkin samaa oivallusta, mihin Poliisi-TV:n kouluttaja päätyi noin vuonna 2007. Hän opasti ensin lisäämään kerrontaan syvyyttä ja useampia tasoja. Nähtyään kunnianhimoiset harjoitustyömme hän lausahti: ”Niin, onhan silläkin oma arvonsa, että katsoja ymmärtää, mitä tarinassa tapahtuu.” Luovuimme syvemmistä tasoista vähin äänin ja ilman suurempaa tuskaa. Sisältö on tärkeämpää kuin askarruttava rakenne.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Asko Sahlberg: Herodes (2013), 680 sivua

HerodesWaltarimaisten historiallisten romaanien pino kohoaa nyt entistäkin korkeammalle tasolle, selvästi yli puolen metrin.

Arvelen, että muillekin Waltarin kahdeksasta tiiliskivestä pitäneille Herodes on hyvinkin sopiva tapa viettää parin viikon illat. Yhteistä on historiallisen valtapelin elävöittäminen mahtavan elämänviisauden, huumorin ja itseironian avulla. Sahlberg aikavuorotteluineen on vähän modernimpi, mutta vain vähän. Pääpaino on hienolla sisällöllä, niin kuin minun makuuni sopii ollakin. Kaikkein nautittavimpia ovat monet komeat ajatukset kokeneen hallitsijan ajan valumisesta kohti loppua.

En muista ennemmin päässeeni näin hyvin sisälle ajanlaskun alun sekavaan juudealais-roomalaiseen elämänmenoon, vaikka Jeesuksen ajan ja paikan romaaneja on tullut luettua jo parisenkymmentä, pääosin pääsiäisin. Varhaiskristillisyys tuntui tässä kirjassa pitkään jäävän pimentoon, kunnes  se  nousi kirjan loppupuolella aivan keskiöön Johannes Kastajan, Jeshuan (eli Jeesuksen) ja heidän kannattajiensa kautta. Niinpä löytyi paljon helmiä tälläkin saralla

Miksi Johannes Kastaja viihtyi niin paljon autiomaassa? Hän oli nähtävästi löytänyt Gorin aavikolta mukavan keitaan! Entä miksi Jeesus tuomittiin kuolemaan juutalaisten kuninkaana? Kaikki sai alkunsa väärin ymmärretystä lausahduksesta, jota Herodes vahingossa tehosti antamalla ruhtinaan viittaansa liian vähissä pukeneissa kuljetetulle Jeesukselle. Ja sitten papisto huijasi Herodesta ja Pontius Pilatusta ujuttamalla omat miehensä kansan sekaan varmistamaan kuolemantuomion Jeesukselle. No, vastineeksi Herodes antoi Jeesuksen seuraajille oivan viestintävinkin: kirjoittakaa tarinat muistiin! ”Kirjoittaa? Sitä emme ole harkinneet.”

Eivät Jeesuksenkaan puheet aina niin selkeitä olleet. Herodes tarjuaa vertauksen nisunjyvän putoamisesta maahan aivan omalla tavallaan. ”Minun oli helppo ymmärtää, mitä Jeshua halusi kertomuksellaan kansalle opettaa: ettei kannattanut päästää kylvötöihin tai mihinkään muuhunkaan tärkeään puuhaan ketä hyvänsä taitamatonta toheloa. Minä pidin hänen tarinastaan, sillä se tähdensi sitä miten tärkeää ihmisten oli tehdä työnsä kunnolla. Se ei ollut myöskään millään tavoin uhkaava minun, papiston eikä Rooman imperiumin kannalta. ”

Herodes on melko täydellinen historiallinen romaani, joka sisältää sopivan otoksen jopa toimintaa ja dekkarimaisuutta. Se oli yksi vuoden 2013 kuudesta hienosta Finlandia-ehdokkaasta, jotka olen nyt lukenut kaikki. Viimeiseksi niistä suosittelisin voittajaa (Jokapäiväinen elämämme) ja ensimmäisenä tätä Sahlbergin uutta aluevaltausta.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Totuus HarryOlen näköjään erilainen lukija, koska tämä 813-sivuinen tekele tuntui minusta ensi sivuilta lähtien kovin kehnolta.

Moni näkyy kiittelevän sen kielenkäyttöä, henkilöiden syvyyttä ja amerikkalaisen pikkukaupungin taitavaa kuvausta. Minusta kieli on usein kökköä, asioiden kehittely epäluontevaa, henkilöt enimmäkseen kliseisiä ja pikkukaupunki aika hahmoton. Ei ollenkaan Keltaisen kirjaston arvoista tekstiä.

Mutta kaikein naurettavinta on, että nämä puutteet fiksusti ymmärrettyäni en lopettanut lukemista 50 sivuun. Vaan jatkoin yli 100 sivun ja ohi 200 sivun. Ja kun olin päässyt puoliväliin eli yli 400 sivuun, täytyi ryhtyä etsimään tunteja loppupuolen lukemiseksi mahdollisimman pian. Alle neljässä päivässä se sulahti, eikä tehnyt tiukkaakaan.

Näköjään ihminen joutuu ovelan tarinan imuun, vaikka kerronta onnahtelisi. Tosi on, että juuri dekkarimaista juonirakennelmaa muutkin kehuvat eniten. Taas kerran täytyi ihmetellä, kuinka joku osaa sommitella tällaisia moninkertaisia kudelmia. Onhan siinä monta aivan epäuskottavaa piirrettä (15-vuotiaan lukeneisuus, julkkiskirjailijan ujuttautuminen tutkivan poliisin kylkeen, monen ihmisen päivittäiset pinttymät ym). Mutta silti oli pakko kirjan edetessä leppyä kirjailijalle. Varsinkin, kun loppua kohti uudet mullistavat käänteet vain tihenevät. Epäkelpoon tyyliinkin tottuu ja mieltä alkaa hallita vain kertomus.

En suosittele kenellekään ajan hukkaamista tähän laskelmoituun viihdekirjaan. Parempi on lukea se äkkiä alusta loppuun.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi