Michel Houellebecq: Alistuminen (2015), 266 sivua

alistuminenEikös se ollut niin, että kunnon kirjan pitäisi häiritä lukijaansa? No nyt tuli vastaan romaani, joka ei vain häiritse, vaan hämmentää, oikein kunnolla.

Päähenkilö on tyypillinen ranskalainen intellektuelli, ateistinen kirjallisuuden professori, jolla on enemmän tyttöystäviä kuin periaatteita. Eletään vuotta 2022, jolloin Muslimiveljeskunta ottaa Ranskassa vallan nopeasti kasvaneen kannattajakuntansa ja äkisti auenneen poliittisen pelin tuloksena.

Päähenkilö suhtatuu uuteen vallanpitäjään aluksi epäluuloisesti ja pelokkaasti, pakeneekin Pariisista maaseudulle levottomuuksien uhatessa. Mutta samaan aikaan hän on otollista maaperää vieraille vaikutteille. ”Jostain kumman syystä länsimaat ylpeilivät vaalijärjestelmällään, vaikka se tuskin oli kahden kilpailevan jengin valtataistelua ihmeellisempää, ja menivät joskus jopa niin pitkälle, että aloittivat sotia tuputtaakseen omaa järjestelmäänsä maille, jotka eivät olleet siitä lainkaan innoissaan.” Aika ikävästi sanottu meidän pyhästä demokratiastamme, mutta se on vasta alkua.

Professori saa potkut Pariisin-Sorbonnen yliopistosta, kuten suurin osa kollegoistaan, ja tietenkin kaikki naiset. Opiskelijoille ilmaantuvat burkhat ja harvojen virkoihin jääneiden palkat kolminkertaistuvat, kiitos saudimiljoonien. Uusi rehtori on osannut kääntyä muslimiksi ajoissa ja alkaa käännyttää päähenkilöäkin. Oudot tavat alkavat maistua yhä paremmilta, niin kuin baklava ja libanonilainen viini. Islamilaisuuskin näyttäytyy kristinuskon toimivampana pikkuveljenä. Kristinusko nimittäin perustuu lähinnä Jeesuksen dekadenttiin persoonaan, kun taas islamilaisus on ymmärtänyt perheen  olevan kaiken perusta. Sen silmin Eurooppa on vajonnut kuvottavaan mädännäisyyteen, koska ei ole pystynyt torjumaan napakasti homoavioliittoja, aborttioikeutta ja naisten työntekoa.

Paluuta yliopistoon puntaroivalla intellektuellilla on kohta enää kaksi kysymystä: Minkä suuruinen palkkani olisi? Montako vaimoa saisin? Rehtori vastaa palkan olevan sen verran hyvä, että kolmekin vaimoa olisi helposti saatavilla. Hänellä itsellään heitä on neljä, joista nuorin on 15-vuotias. Kun vielä opiskelijatyttöjen asujen peittävyyden ongelmakin luvataan ratkaista, alkaa asia olla selvä.

Rehtorin ylellisestä kodista aukeaa näkymä roomalaisille raunioille, mistä seuraa luonnollinen ajatus. ”Roomalaiset olivat varmasti loppuun asti kokeneet olevansa ikuinen sivilisaatio, kunnes heidän imperiuminsa hajosi.”

Hyvin häiritsevää, kovin ikävää ja erittäin taitavaa. Toisin sanoen onnistunut suositus Apila-kirjaston sunnuntaivieraalta, Seinäjoen ammattikorkeakoulun rehtori Tapio Varmolalta.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Peter Sandström: Valkea kuulas (Transparante blanche), 2013 ja Karin Erlandsson: Minkkitarha (Minkriket), 2014

Valkea kuulasPikkuruinen rannikkopohjalainen Uusikaarlepyy on kuulkaas kaunokirjallisuuden suurkaupunki!

Ensin Peter Sandström kirjoittaa kutkuttavan tarinan omenatarhurin perheen vaiheista. Sitten Karin Erlandsson kuvaa eläytyvästi minkkitarhaperheen koko elämän kaaren. Sanomattakin on selvää, että molemmat kirjat ovat vahvasti omaelämäkerrallisia ja perustuvat sisältäpäin koettuun todellisuuteen.

Paitsi että tuo viimeksi mainittu lause ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Näin nämä taitavat kirjailijat vievät meitä lukijaparkoja mennen tullen.

MinkkitarhaPeter Sandström on kyllä syntynyt samana vuonna 1963 kuin päähenkilönsä ja hänen isänsä oli Uusikaarlepyyn kaupunginpuutarhuri. Mutta isän varhainen kuolema ja useimmat muutkin juonen käänteet ovat aivan keksittyjä. Kirjailija ei edes tiedä, kenen nuoren miehen kuvan kustantaja on ostanut kirjan kanteen. Karin Erlandsson ei puolestaan tiennyt minkkitarhoista juuri mitään ennen kirjansa tekemistä, eikä ollut käynyt sellaisessa aikaisemmin edes paikan päällä.

Kirjoittajien yhteydet kirjoihin ovat tietysti vain hauska mauste, sillä ydin on muualla. Valkeassa kuulassa se on hienossa ajan kulumisen pohdiskelussa ja juonen maukkaissa käänteissä. Onhan se herkullista, kun pappi siunaa hiekkasäkit haudan lepoon, vaikka on itse ollut kaivamassa vainajan varsinaista hautaa tämän kotitalon pihalle. Minkkitarha taas onnistuu samaistamaan lukijan sekä tarhaajien ahkeraan yrittäjyyteen että sen saman elinkeinon kritiikkiin. Ei ihme, että kirja eteni myös Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.

Itse 7500 ihmisen ja satojen tuhansien minkkien Uusikaarlepyy on yhtä aikaa outo ja vieras, lähellä mutta etäällä, aivan niin kuin me suomenkieliset uusikaarlepyyläisille. Valkean kuulaan perhe autoilee yleensä vain rannikkoa pitkin, mutta uskaltautuu kirjassa käymään myös sisämaassa ”suomalaisten parissa”. Hauskaa on, kun molemmissa kirjoissa luetaan Ågrenin runoilijaveljeksiä. Paikallisella kirjallisuudella on jykevät juurensa.

Sekin on mukavaa, että nämä molemmat kirjat päätyivät Seinäjoen Apila-kirjaston torstain lukupiirin kirjaksi. Minkkitarha sai keskimääräiseksi pistemääräksi peräti 4- ja Valkea kuulas 3½. Uusikaarlepyyn kirjallisuuden esiinmarssi jatkuu yhä, sillä Gösta Ågrenin runokirja Rakentaja on lukupiirin käsittelyssä to 31.3. klo 17:30. Saa tulla mukaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985), 546 sivua

Maailmanloppu ja ihmemaaLuulin vihdoin pääseväni eroon tästä oudosta japanilaisesta, 3957 sivun jälkeen, mutta toisin kävi.

Uusin käännös tuntui enimmän aikaa niin laskelmoidulta murakamismilta, kaikkine satumaisine seikkailuineen, outoine seksismineen ja turhanpäiväisine juonteineen, että ei oikein jaksanut kiinnostaa. Kunnes viimeisten lukujen aikana olin taas aivan myyty mies. Jos elämänsä viime tuntien aikana päähenkilö kuuntelee yhtenään Bob Dylania ja vanhaa jazzia, muistelee kaikki Karamazovin veljekset nimeltä (jopa Pavel Smerdjakovin) ja rakastuu kummassakin maailmassa viehättävään kirjastonhoitajaan, niin täytyyhän siitä tykätä.

Itse pääjuoni, kahden maailman linkitys manipuloidun piilotajunnan välityksellä, on aivan ovela juttu, mutta ei minulle kovin vetävä. Hyvä kirjallisuusanalyytikko tosin saa siitä varmasti kaikenlaista kivaa irti. Mutta kirjan loppuosa tarjoaa yksinkertaisesti hyvin kaunista kerrontaa, kaiken rasittavan rehkimisen palkinnoksi. En ole varma, viitsisinkö silti suositella koko kirjaa luettavaksi kuin kovimmille Murakami-faneille. Sputnik, rakastettuni on minusta aina vain sopiva koetinkivi.

Mutta eksoottisen Suomen maine sen kuin vain kasvaa. Värittömän miehen vaellusvuosissa (2013) Murakamin sankari vierailee koetun oloisesti Helsingissä ja Hämeenlinnan takamailla. Vaikuttavampia ovat kuitenkin tämän vuoden 1985 kulttikirjan kuvitellut viittaukset kaukaiseen pohjolaan. Ensin sivulla 249 yksi kirjan henkilöistä haluaisi matkustaa päähenkilön kanssa ”johonkin leppoisaan paikkaan kuten Kreikkaan tai Romaniaan tai Suomeen”, sekä viettää siellä aikaa hevosilla ratsastaen ja lauluja laulellen. Ja sitten sivulla 538 kirjan viisain mies päättää perustaa tutkimusyksikön Suomeen, joka on ”ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Porojakin siellä on.”

Ei ihme, että Lapissa näkyy japanilaisia.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kirsi Haapamatti: Unelmien ekokylät (2015), 228 sivua sekä Katja Liuksiala: Sisulla ja sydämellä (2015), 226 sivua

Unelmien ekokylätNäillä kahdella hyvin erilaisella kirjalla on kovin paljon yhteistä. Ne kustansi Basam Books vuonna 2015, kummatkin ovat tekijöidensä erinomaisia esikoisteoksia ja molemmat taluttavat lukijan sopivalla sivumäärällä syvälle omaan vaihtoehtoiseen maailmaansa.

Unelmien ekokylät perehtyy oikeisiin suomalaisiin yhteisöihin, ensin yleisesti analysoiden ja sitten kahdeksan ekokylän oven taakse ja niiden asukkaiden pään sisään kurkistaen, Ähtärin Gaijan luomukylästä Heinolan maatilayhteisöön. Intiimit kuvat on ottanut kirjan toinen tekijä, Suvi Elo.

Sisulla ja sydämelläSisulla ja sydämellä kertoo puolestaan sisäisen soturin matkasta. Eikä puhe ole nyt fyysisestä kamppailusta vaan henkisestä kulkemisesta, itsensä ja maailman kohtaamisesta rohkeasti nykyhetkessä eläen.

Kirjoilla on paljon myös samaa kaikupohjaa – hidastamista, kohtuullistamista, sisäistymistä, läsnäoloa. Ekoyhteisössä asuminen vaatii varmasti sisäistä soturiutta. Tapaus toisensa jälkeen tulee hämmästeltyä, miten nämä aatteelliset ihmiset pystyvät (useinkin) sopimaan yhteiset asiansa erilaisten ja aika usein vaihtuvien persoonallisten naapuriensa kanssa.

Kovin stabiililta tämä ekoyhteiselämä ei nimittäin vaikuta, kun onnea ja unelmaa ajetaan jatkuvasti takaa. Strategioita tuntuu olevan yhtä monta kuin sankariakin. Joku on ratkaissut asian asumalla osan vuodesta tiiviissä yhteisössä ja ottamalla loppuajan etäisyyttä yksityisessä kodissaan. Eräänlainen ääripää on kirjan lopussa esiteltävä Marketta Horn, joka on päätynyt monien yhteisöjen kantaäitihahmosta vapaaehtoiseksi erakoksi saarijärveläiseen Mörkökorven metsämökkiin.

En pysty kirjaamaan tähän tarkempia sitaatteja Unelmien ekokylästä, sillä oma kirjani halusi heti ensilukemisen jälkeen muuttaa kaarinalaiseen ekoyhteisöön, missä se näyttää nyt asuvan pysyvän luontoisesti. Voisiko ekokyläkirja saada parempaa kotia ja suositusta!

Sisulla ja sydämellä tarjosi viikko sitten poikkeuksellisen lukukokemuksen. Pitkään tavasin kirjaa onnellisena siitä, että joku on osannut ammentaa itseään näin avoimesti, viisaasti ja kokonaisvaltaisesti. Kunnes noin sivulta 152 lähtien suistuin erikoiseen lukemisen flow-tilaan, jossa ajatus ja sivu toisensa perään alkoi todella kolahtaa.

Täsmäolo – kuinka upea uudissana. Taikatauot – miten hyvä oivallus. Sienestys – osuvasti kuvattu kokonaiselämys. Keskittyminen – se on kaunista. Soturiuden vahvistamiseen ei tarvitse välttämättä matkustaa minnekään. Hienoimmat aarteet löytyvät usein yllättävän läheltä, sisältämme. Seikkailun jälkeen, olkoon se sisäistä tai ulkoista, maailma voi näyttää vähän erilaiselta, kirkkaammalta. Kun teet jotain uutta, voit nähdä myös itsesi uudella tavalla. Ja niin edelleen, harjoituksineen.

Hienoa Basam! Mahtavaa Kirsi ja Katja!

Ja tosiaan, on tässä sekin yhteinen asia, että olen saanut ilon tutustua näihin molempiin mainioihin kirjailijoihin viime aikoina. Ja jos hyvin käy, pystyn ensiesittelemään heidät toisilleen Suomen joogaopiston Saarijärvellä keskiviikkona 20. heinäkuuta 2016 noin kello 17:50, juuri ennen Joogaa melojille -leirityksen ensimmäistä kasvispäivällistä.

Ai niin, tämän Katjan kanssa meinataan tehdä Basam Booksille kevääksi 2017 harvinaisen jännä opus, oikea mielikirja. Ja kukaties keksitään myös tuon Kirsin kanssa vielä jotain täsmäovelaa pohjalaistyyppistä hullutusta …?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mirja Kuivaniemi: Hinta (2004), 442 sivua

HintaPuolitoista vuotta sitten ihmettelin tässä blogissa, onko Mirja Kuivaniemi aina ollut niin taitava kirjailija kuin uusin romaani Siantappajat (2014) antaa ymmärtää. Nyt sen tiedän: kyllä on. Takana on seitsemän Kuivaniemen kirjaa, joista viisi on oikein hyviä. Ne kaksi muuta, Siantappajat ja Hinta, ovat huippuhyviä.

Varmaankin kerronnan pitäisi olla modernimpaa, että se noteerattaisiin kulttuuripiireissä. Tai ehkä seinäjokelaista kirjailijaa ei oteta niin todesta kuin helsinkiläistä. Muuten en osaa selittää, miksi esimerkiksi tämä Hinta ei ole tunnetumpi tapaus. Mutta onneksi uskoin Mari Pöytälaaksoa, joka suositteli Hintaa Seinäjoen Apila-kirjaston sunnuntaivieras-istunnossa.

Ahmaisin paksuhkon kirjan kolmessa päivässä, toivuin siitä pari päivää ja suosittelin sitten vaimolle. Vaimo lukaisi kirjan muutamassa päivässä ja sanoi, että ei olisi millään malttanut erota kirjan ihmisistä. Ja suositteli kirjaa saman tien kolmelle kaverilleen.

Ja silti Hinta kertoo pienen sukukunnan melko tavallisesta elämästä 1950-luvulta 1990-luvulle. Tai ei aivan tavallisesta, sillä yhden rakkauden hinta koituu koko tuon sukukunnan maksettavaksi. Mutta ihmeellisen uskottavaa ja kiinnostavaa. Aivan kuin oikeaa elämää kaikessa arvaamattomuudessaan. Olisi jännä kuulla vaikkapa psykologin analyysi kirjan ihmisistä ja käänteistä.

Vakaan maanviljelijä-Martin hahmo on liikuttava. Kyllä minä niin toivoin että…  …vaan enpäs kerrokaan, kuinka siinä kävi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Timo Polari: Kulttuuriseikkailu (2011), 288 sivua

KulttuuriseikkailuMitähän siitäkin seuraa, kun hiihtäjä lukee pinon kirjoja, pyöräilee katsomaan nipun nähtävyyksiä ja aikoo kirjoittaa siitä vielä oman kirjan?

Vähän tuohon tapaan ajattelin, kun olin vuonna 2007 haastatellut Timo Polaria juuri tehdystä Kulttuuriseikkailu-pyöräilystä. Neljä vuotta myöhemmin olin ällikällä lyöty. Luin tuona vuonna 141 kirjaa ja Kulttuuriseikkailu oli niistä kaikkein vaikuttavin. Vau.

Tämän jälkeen Kultturiseikkailu lepäsi neljä vuotta kodin parhaan lukutuolin vieressä, ennen kun tartuin siihen uudestaan lokakuussa 2015. Valitsimme silloin tämän kirjan puitavaksi Seinäjoen Apila-kirjaston lukupiirissä. Kukaan muu lukupiiriläinen ei ollut lukenut sitä aikaisemmin, mutta kaikki pitivät lukemastaan. Kun pisteitä jaettiin asteikolla 1-5, tuli Kulttuuriseikkailun yleisarvosanaksi 4+. Lukupiiriläiset moittivat oikeastaan vain sitä, että valokuvien päälle asetellusta tekstistä oli paikoin vaikea saada selvää.

Timo P.  kertoi haastattelussa seikkailevansa ainakin yhtä paljon oman päänsä sisällä kuin maapallon pinnalla. Kulttuuriseikkailu osoittaa väitteen todeksi. Timo luki 3600 sivua kolmessa vuodessa, pyöräili 2000 kilometriä yhdessätoista viikossa ja kirjoitti kirjaansa toiset kolmisen vuotta. Aikamoisen kunnianhimoinen ihmiskoe, jonka tuloksena syntyi ylenpalttisen runsas ajatusten aarrearkku.

Toimittajana ihmettelen, miten rikasta tekstiä liikunnanopettaja osaa kirjoittaa. Tietokirjojen tekijänä hämmästelen seikkailijan taitoa sulattaa eri alojen kirjatietoa persoonalliseksi viisaudeksi. Ja seinäjokelaisena kanssaihmisenä kunnioitan sitä, miten pyöräilijä muuntaa kokemuksensa arkipäivän opetuksiksi.

Luulen, että haen kirjoista kaikkein eniten sitä, että elämä näyttää lukemisen jälkeen erilaiselta kuin ennen. Siksi olen aina salaa vähän pettynyt, jos kaveri sanoo lukeneensa hyvän kirjan, mutta hän ei silti vaikuta mitenkään järkytetyltä. No, tässä on kirja, joka voi jopa muuttaa elämää. Vaikkapa saada inhoamaan entistä enemmän seinien sotkemista (163), koulukiusaamista (42), toisille naureskelua (42), työpaikkojen sosiaalista nokkimista (42), jääkiekkoväkivaltaa (119), tosi-TV:n tirkistelyjä (119), sensaatiojournalismia (119), tupakointia (130) ja roskaamista (sivut 7-8 ja 174). Tämä kaikki ja paljon muuta auschwitzilaisista alhoista ja olymposlaisista korkeuksista katsottuna. Vau toisenkin kerran.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Aki Ollikainen: Musta satu (2015), 157 sivua

Musta satuAki Ollikainen ylsi uuteen ennätykseen arvostelupisteiden hajonnassa. Esikoisteos Nälkävuosi (2012) sai huippupisteet (5-), mutta tämä toinen romaani vajui pohjanoteeraukseen (1½).

Tietysti vika on lukijassa, ainakin, kun kirja ei sytytä. Mustaan satuun sanotaan nimittäin kätkeytyvän syvää viisautta sukupolvien jatkumosta. Mutta kun rakenne on hankala ja kieli ylitaiteellista, ei syventymistä vaativa kiinnostus pääse helposti heräämään. Hyvä puoli on, että edellisen kirjan tapaan sivumäärä on niukka.

Nälkävuosi hyppii yhteiskunnan eri tasoilla, Musta satu kahdella aikatasolla. 1860-luvulle sijoittuva Nälkävuosi oli helppolukuinen ja järkyttävän vaikuttava, Musta satu synkistelee sekavasti 1930-luvun ja nykyajan välillä. Tattarisuon mysteeri on periaatteessa kiinnostava aihe, mutta suon silmä ei nyt imaissut.

Kurkistelin arvosteluja ja muita blogeja. Mustan sadun vaikealukuisuus todetaan oikeastaan kaikissa, mutta uuden kirjakeisarin vaatteita koitetaan silti arvostaa. Hesarin kiittävän kritiikin ilmaisut ovat kuvaavia: ”Paikoin pitää hiukan pähkäillä, miten kaikki liittyvät toisiinsa.” ”Vertaan Mustaa satua kaleidoskooppiin.” ”…omituinen matka aavistelujen ja mielleyhtymien varassa. ”…askarruttavinta uutta kotimaista kirjallisuutta juuri nyt.”

Mustassa sadussa varmasti näkyy ylistetyn esikoiskirjan jälkeinen yliyrittäminen. Samaan tapaan kävi minusta Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeisessä turhan mutkikkaassa romaanissa Kun kyyhkyset katosivat.

Nälkävuosi on niin loistava osuma, että Ollikaisen kolmanteen kannattaa varmasti asettaa suuria odotuksia. Toivoisin kirjailjalta kuitenkin samaa oivallusta, mihin Poliisi-TV:n kouluttaja päätyi noin vuonna 2007. Hän opasti ensin lisäämään kerrontaan syvyyttä ja useampia tasoja. Nähtyään kunnianhimoiset harjoitustyömme hän lausahti: ”Niin, onhan silläkin oma arvonsa, että katsoja ymmärtää, mitä tarinassa tapahtuu.” Luovuimme syvemmistä tasoista vähin äänin ja ilman suurempaa tuskaa. Sisältö on tärkeämpää kuin askarruttava rakenne.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi