Mirja Kuivaniemi: Hinta (2004), 442 sivua

HintaPuolitoista vuotta sitten ihmettelin tässä blogissa, onko Mirja Kuivaniemi aina ollut niin taitava kirjailija kuin uusin romaani Siantappajat (2014) antaa ymmärtää. Nyt sen tiedän: kyllä on. Takana on seitsemän Kuivaniemen kirjaa, joista viisi on oikein hyviä. Ne kaksi muuta, Siantappajat ja Hinta, ovat huippuhyviä.

Varmaankin kerronnan pitäisi olla modernimpaa, että se noteerattaisiin kulttuuripiireissä. Tai ehkä seinäjokelaista kirjailijaa ei oteta niin todesta kuin helsinkiläistä. Muuten en osaa selittää, miksi esimerkiksi tämä Hinta ei ole tunnetumpi tapaus. Mutta onneksi uskoin Mari Pöytälaaksoa, joka suositteli Hintaa Seinäjoen Apila-kirjaston sunnuntaivieras-istunnossa.

Ahmaisin paksuhkon kirjan kolmessa päivässä, toivuin siitä pari päivää ja suosittelin sitten vaimolle. Vaimo lukaisi kirjan muutamassa päivässä ja sanoi, että ei olisi millään malttanut erota kirjan ihmisistä. Ja suositteli kirjaa saman tien kolmelle kaverilleen.

Ja silti Hinta kertoo pienen sukukunnan melko tavallisesta elämästä 1950-luvulta 1990-luvulle. Tai ei aivan tavallisesta, sillä yhden rakkauden hinta koituu koko tuon sukukunnan maksettavaksi. Mutta ihmeellisen uskottavaa ja kiinnostavaa. Aivan kuin oikeaa elämää kaikessa arvaamattomuudessaan. Olisi jännä kuulla vaikkapa psykologin analyysi kirjan ihmisistä ja käänteistä.

Vakaan maanviljelijä-Martin hahmo on liikuttava. Kyllä minä niin toivoin että…  …vaan enpäs kerrokaan, kuinka siinä kävi.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Timo Polari: Kulttuuriseikkailu (2011), 288 sivua

KulttuuriseikkailuMitähän siitäkin seuraa, kun hiihtäjä lukee pinon kirjoja, pyöräilee katsomaan nipun nähtävyyksiä ja aikoo kirjoittaa siitä vielä oman kirjan?

Vähän tuohon tapaan ajattelin, kun olin vuonna 2007 haastatellut Timo Polaria juuri tehdystä Kulttuuriseikkailu-pyöräilystä. Neljä vuotta myöhemmin olin ällikällä lyöty. Luin tuona vuonna 141 kirjaa ja Kulttuuriseikkailu oli niistä kaikkein vaikuttavin. Vau.

Tämän jälkeen Kultturiseikkailu lepäsi neljä vuotta kodin parhaan lukutuolin vieressä, ennen kun tartuin siihen uudestaan lokakuussa 2015. Valitsimme silloin tämän kirjan puitavaksi Seinäjoen Apila-kirjaston lukupiirissä. Kukaan muu lukupiiriläinen ei ollut lukenut sitä aikaisemmin, mutta kaikki pitivät lukemastaan. Kun pisteitä jaettiin asteikolla 1-5, tuli Kulttuuriseikkailun yleisarvosanaksi 4+. Lukupiiriläiset moittivat oikeastaan vain sitä, että valokuvien päälle asetellusta tekstistä oli paikoin vaikea saada selvää.

Timo P.  kertoi haastattelussa seikkailevansa ainakin yhtä paljon oman päänsä sisällä kuin maapallon pinnalla. Kulttuuriseikkailu osoittaa väitteen todeksi. Timo luki 3600 sivua kolmessa vuodessa, pyöräili 2000 kilometriä yhdessätoista viikossa ja kirjoitti kirjaansa toiset kolmisen vuotta. Aikamoisen kunnianhimoinen ihmiskoe, jonka tuloksena syntyi ylenpalttisen runsas ajatusten aarrearkku.

Toimittajana ihmettelen, miten rikasta tekstiä liikunnanopettaja osaa kirjoittaa. Tietokirjojen tekijänä hämmästelen seikkailijan taitoa sulattaa eri alojen kirjatietoa persoonalliseksi viisaudeksi. Ja seinäjokelaisena kanssaihmisenä kunnioitan sitä, miten pyöräilijä muuntaa kokemuksensa arkipäivän opetuksiksi.

Luulen, että haen kirjoista kaikkein eniten sitä, että elämä näyttää lukemisen jälkeen erilaiselta kuin ennen. Siksi olen aina salaa vähän pettynyt, jos kaveri sanoo lukeneensa hyvän kirjan, mutta hän ei silti vaikuta mitenkään järkytetyltä. No, tässä on kirja, joka voi jopa muuttaa elämää. Vaikkapa saada inhoamaan entistä enemmän seinien sotkemista (163), koulukiusaamista (42), toisille naureskelua (42), työpaikkojen sosiaalista nokkimista (42), jääkiekkoväkivaltaa (119), tosi-TV:n tirkistelyjä (119), sensaatiojournalismia (119), tupakointia (130) ja roskaamista (sivut 7-8 ja 174). Tämä kaikki ja paljon muuta auschwitzilaisista alhoista ja olymposlaisista korkeuksista katsottuna. Vau toisenkin kerran.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Aki Ollikainen: Musta satu (2015), 157 sivua

Musta satuAki Ollikainen ylsi uuteen ennätykseen arvostelupisteiden hajonnassa. Esikoisteos Nälkävuosi (2012) sai huippupisteet (5-), mutta tämä toinen romaani vajui pohjanoteeraukseen (1½).

Tietysti vika on lukijassa, ainakin, kun kirja ei sytytä. Mustaan satuun sanotaan nimittäin kätkeytyvän syvää viisautta sukupolvien jatkumosta. Mutta kun rakenne on hankala ja kieli ylitaiteellista, ei syventymistä vaativa kiinnostus pääse helposti heräämään. Hyvä puoli on, että edellisen kirjan tapaan sivumäärä on niukka.

Nälkävuosi hyppii yhteiskunnan eri tasoilla, Musta satu kahdella aikatasolla. 1860-luvulle sijoittuva Nälkävuosi oli helppolukuinen ja järkyttävän vaikuttava, Musta satu synkistelee sekavasti 1930-luvun ja nykyajan välillä. Tattarisuon mysteeri on periaatteessa kiinnostava aihe, mutta suon silmä ei nyt imaissut.

Kurkistelin arvosteluja ja muita blogeja. Mustan sadun vaikealukuisuus todetaan oikeastaan kaikissa, mutta uuden kirjakeisarin vaatteita koitetaan silti arvostaa. Hesarin kiittävän kritiikin ilmaisut ovat kuvaavia: ”Paikoin pitää hiukan pähkäillä, miten kaikki liittyvät toisiinsa.” ”Vertaan Mustaa satua kaleidoskooppiin.” ”…omituinen matka aavistelujen ja mielleyhtymien varassa. ”…askarruttavinta uutta kotimaista kirjallisuutta juuri nyt.”

Mustassa sadussa varmasti näkyy ylistetyn esikoiskirjan jälkeinen yliyrittäminen. Samaan tapaan kävi minusta Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeisessä turhan mutkikkaassa romaanissa Kun kyyhkyset katosivat.

Nälkävuosi on niin loistava osuma, että Ollikaisen kolmanteen kannattaa varmasti asettaa suuria odotuksia. Toivoisin kirjailjalta kuitenkin samaa oivallusta, mihin Poliisi-TV:n kouluttaja päätyi noin vuonna 2007. Hän opasti ensin lisäämään kerrontaan syvyyttä ja useampia tasoja. Nähtyään kunnianhimoiset harjoitustyömme hän lausahti: ”Niin, onhan silläkin oma arvonsa, että katsoja ymmärtää, mitä tarinassa tapahtuu.” Luovuimme syvemmistä tasoista vähin äänin ja ilman suurempaa tuskaa. Sisältö on tärkeämpää kuin askarruttava rakenne.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Asko Sahlberg: Herodes (2013), 680 sivua

HerodesWaltarimaisten historiallisten romaanien pino kohoaa nyt entistäkin korkeammalle tasolle, selvästi yli puolen metrin.

Arvelen, että muillekin Waltarin kahdeksasta tiiliskivestä pitäneille Herodes on hyvinkin sopiva tapa viettää parin viikon illat. Yhteistä on historiallisen valtapelin elävöittäminen mahtavan elämänviisauden, huumorin ja itseironian avulla. Sahlberg aikavuorotteluineen on vähän modernimpi, mutta vain vähän. Pääpaino on hienolla sisällöllä, niin kuin minun makuuni sopii ollakin. Kaikkein nautittavimpia ovat monet komeat ajatukset kokeneen hallitsijan ajan valumisesta kohti loppua.

En muista ennemmin päässeeni näin hyvin sisälle ajanlaskun alun sekavaan juudealais-roomalaiseen elämänmenoon, vaikka Jeesuksen ajan ja paikan romaaneja on tullut luettua jo parisenkymmentä, pääosin pääsiäisin. Varhaiskristillisyys tuntui tässä kirjassa pitkään jäävän pimentoon, kunnes  se  nousi kirjan loppupuolella aivan keskiöön Johannes Kastajan, Jeshuan (eli Jeesuksen) ja heidän kannattajiensa kautta. Niinpä löytyi paljon helmiä tälläkin saralla

Miksi Johannes Kastaja viihtyi niin paljon autiomaassa? Hän oli nähtävästi löytänyt Gorin aavikolta mukavan keitaan! Entä miksi Jeesus tuomittiin kuolemaan juutalaisten kuninkaana? Kaikki sai alkunsa väärin ymmärretystä lausahduksesta, jota Herodes vahingossa tehosti antamalla ruhtinaan viittaansa liian vähissä pukeneissa kuljetetulle Jeesukselle. Ja sitten papisto huijasi Herodesta ja Pontius Pilatusta ujuttamalla omat miehensä kansan sekaan varmistamaan kuolemantuomion Jeesukselle. No, vastineeksi Herodes antoi Jeesuksen seuraajille oivan viestintävinkin: kirjoittakaa tarinat muistiin! ”Kirjoittaa? Sitä emme ole harkinneet.”

Eivät Jeesuksenkaan puheet aina niin selkeitä olleet. Herodes tarjuaa vertauksen nisunjyvän putoamisesta maahan aivan omalla tavallaan. ”Minun oli helppo ymmärtää, mitä Jeshua halusi kertomuksellaan kansalle opettaa: ettei kannattanut päästää kylvötöihin tai mihinkään muuhunkaan tärkeään puuhaan ketä hyvänsä taitamatonta toheloa. Minä pidin hänen tarinastaan, sillä se tähdensi sitä miten tärkeää ihmisten oli tehdä työnsä kunnolla. Se ei ollut myöskään millään tavoin uhkaava minun, papiston eikä Rooman imperiumin kannalta. ”

Herodes on melko täydellinen historiallinen romaani, joka sisältää sopivan otoksen jopa toimintaa ja dekkarimaisuutta. Se oli yksi vuoden 2013 kuudesta hienosta Finlandia-ehdokkaasta, jotka olen nyt lukenut kaikki. Viimeiseksi niistä suosittelisin voittajaa (Jokapäiväinen elämämme) ja ensimmäisenä tätä Sahlbergin uutta aluevaltausta.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Totuus HarryOlen näköjään erilainen lukija, koska tämä 813-sivuinen tekele tuntui minusta ensi sivuilta lähtien kovin kehnolta.

Moni näkyy kiittelevän sen kielenkäyttöä, henkilöiden syvyyttä ja amerikkalaisen pikkukaupungin taitavaa kuvausta. Minusta kieli on usein kökköä, asioiden kehittely epäluontevaa, henkilöt enimmäkseen kliseisiä ja pikkukaupunki aika hahmoton. Ei ollenkaan Keltaisen kirjaston arvoista tekstiä.

Mutta kaikein naurettavinta on, että nämä puutteet fiksusti ymmärrettyäni en lopettanut lukemista 50 sivuun. Vaan jatkoin yli 100 sivun ja ohi 200 sivun. Ja kun olin päässyt puoliväliin eli yli 400 sivuun, täytyi ryhtyä etsimään tunteja loppupuolen lukemiseksi mahdollisimman pian. Alle neljässä päivässä se sulahti, eikä tehnyt tiukkaakaan.

Näköjään ihminen joutuu ovelan tarinan imuun, vaikka kerronta onnahtelisi. Tosi on, että juuri dekkarimaista juonirakennelmaa muutkin kehuvat eniten. Taas kerran täytyi ihmetellä, kuinka joku osaa sommitella tällaisia moninkertaisia kudelmia. Onhan siinä monta aivan epäuskottavaa piirrettä (15-vuotiaan lukeneisuus, julkkiskirjailijan ujuttautuminen tutkivan poliisin kylkeen, monen ihmisen päivittäiset pinttymät ym). Mutta silti oli pakko kirjan edetessä leppyä kirjailijalle. Varsinkin, kun loppua kohti uudet mullistavat käänteet vain tihenevät. Epäkelpoon tyyliinkin tottuu ja mieltä alkaa hallita vain kertomus.

En suosittele kenellekään ajan hukkaamista tähän laskelmoituun viihdekirjaan. Parempi on lukea se äkkiä alusta loppuun.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014), 557 sivua

He eivät tiedä mitä tekevätOn tämä vaikuttava, nousee saman tien kotimaisen kirjallisuuden TOP kymppiin. Aiheita on monia, ne saavat vakuuttavan moniäänisen käsittelyn ja ovela juoni sitoo ne pääteemaan. Juuri näin voi taitava romaani saada maailman näyttämään uudelta. Luulisi menestyvän muillakin kielillä.

Yksi nautittavista aiheista on Suomi nähtynä amerikkalaisin silmin. Vaikka näin: Joe huomasi välillä ikävöivänsä Suomea, harmaisiin ja mustiin pukeutuneita ihmisiä, jotka aamuisin seisoivat surullisina bussipysäkillä kuin olisivat juuri menettäneet kaiken.

Tai näkymä yliopistosta: Hän oli vähitellen oppinut, että jos pysytteli pitkään paikoillaan hiljaa ja varoi säikyttämästä, suomalaisista saattoi nähdä vilahduksen sattumalta. Talviaikaan ne nousivat erityisesti aamun hämärässä ja iltapäivän sinisessä valossa äänettömästi käytäville vaeltaakseen niitä yksin, murheellisen puhumattomina. 

Yhtä aikaa nautittava ja pelottava on kuva lukiosta valmistuneen nuorukaisen pään sisältä. Samoin visio digitaalisen neuroteknologian tulevaisuudesta.

Pääteema on kerrottu jo kirjan nimessä. Sivuilla 512-13 sama asia kuvataan muutamalla tehokkaalla repliikillä:

– Sulla varmasti on sun ajatukset ja kokemukset, jotka on sulle arvokkaita, Joe sanoi ja katsoi poikaansa silmiin. (…) Sulle asiat varmaan näyttää olevan niin kuin sä ajattelet. Ja sulla on siihen varmaan syitä, jotka näyttää sulle tärkeiltä. Mutta kannattaa ehkä ymmärtää, että se ei tee sun näkökulmasta ainoaa oikeaa.

– Samat sanat.

 – (…) Kukaan ei halunnut kuulla mitään omille mielipiteilleen vastakkaista. Ketään ei kiinnostanut, miten asiat oikeasti on.

– Samat sanat.

Tätä hämmentävää asiaa eli tajunnan vääristymisen vaivattomuutta olen ihmetellyt koko 2000-luvun ajan. Kerro, jos haluat siitä kertovan sitaattikokoelman. (anssi.orrenmaaa@nic.fi)

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri (2014), 197 sivua

Vaaleanpunainen meriTässä maailmassa kannattaa melkein eniten laittaa toivoaan taitavaan kirjailijaan. Fiktion kirjoittajalla tuntuu olevan mahdollisuus yltää sellaisiin tärkeisiin asioihin, mihin muuten ei oikein päästä käsiksi. Tämä novellikokoelma on taas yksi todiste siitä.

Eniten vaikutti ensimmäinen novelli, Satu äidistä. Näin kävi siksi, koska olen viimeisen vuoden ajan ratkonut faktakirjan keinoin juuri sitä samaa asiaa: tekojärven tuomaa tuskaa.

Hirvijärven hukutetun kylän kirja ilmestyy 14.12.2014 ja tarjoaa monta näkökulmaa tuohon teemaan. Kylän entistä elämää, vesi-insinöörien allassuunnitelman aiheuttamaa hämmennystä, penkereiden rakentamista ja veden nousemista, tekojärven alta pakenemista, elämähalun hiipumista ja uuden elämän viriämistä. Jopa hukutetun kylän nousemisen pinnalle keväällä 2014.

Silti tuntuu kuin tämä Marisha osaisi eläytyä tekojärven tuomaan tuskaan vielä syvemmin, ja luultavasti ilman 50 tunnin haastatteluaineistoa.

Entinen kylä on nimittäin totta. Sinne kun kerran vielä pääsisi. Kylään vievää polkua ei kuitenkaan saisi kävellä, ellei osaa hengittää veden alla. Järvi itse osaa hengittää kuin eläin, sillä se ei ole tavallinen järvi. Mutta sinne alas äiti vain menee, eikä tule takaisin. Alhaalla oleville veden pinnalla olevat ovat taivaan kansaa, jotka soutavat taivaan kannella. Kuolleista kaloista tulee puuvesikaloja ja koivuista vesikalapuita, joiden kapeat oksasormet vaanivat pinnan alla. Vaikuttavaa.

Lopussa kalat muuttavat asumaan maan päälle jääneen päähenkilön pään sisälle ja imevät sieltä äänet pois. Sitä en yhtään ihmettele, sillä tekojärvi tuntuu vaikuttavan evakkoihinsa kovin syvällisesti. Jos kotipihan päälle ilmestyy pysyvästi neljä metriä vettä, se on suunnilleen yhtä kummallinen asia kuin kalojen uiminen pään sisään. Jotakin tällaista outoutta olen itsekin kokenut tulvajärven päällä meloessa ja hirvijärveläisten entiseen elämään eläytyessä. Tuttu maailma voi äkisti muuttua. Sellaisesta ei toivu välttämättä koskaan. Mutta sitä voi yrittää ymmärtää.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi