Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys (2020), 206 sivua

Olen lukenut vuosien varrella kymmenkunta populaaria tietokirjaa suhteellisuusteoriasta, kvanttiteoriasta, kosmologiasta ja kaiken teoriasta ennen tätä pientä vihreää kirjaa. Sellaisilta tekijöiltä kuin Brian Greene, Lee Smolin, Kari Enqvist, Esko Valtaoja, Marcus Chown, Martin Rees, Stephen Hawking, Stephen Web ja Stuart A. Kauffman. Ne kaikki ovat mitä huikeinta science fictionia, mutta tämä hirveä romaanin tapainen on vielä jotain aivan muuta.

Tämä opus yhdistää huikeat teoriat niiden keksijöiden hirmuisiin elämäntarinoihin – ja siinä vasta mennäänkin kovaa ja korkealta. Ainoa pikku pulma lukijaparan kannalta on, että hän ei tiedä, missä valutaan täysin fiktion puolelle ja missä liikuskellaan siinä rajamailla.

Luin kirjan saman tien kahteen kertaa ja tulin hieman hullua hurskaammaksi, kohtalaisilla pohjatiedoilla varustettuna. Voin lausua vain, että tämä on kiehtova, säkenöivä ja mielikuvituksellinen romaani, jossa riittää tämän jälkeenkin pureskeltavaa vielä moneksi lukukerraksi.

Päähenkilöt ovat sellaisia järjen jättiläisiä kuin Albert Einstein, Erwin Schrödinger, Werner Heisenberg, Niels Bohr ja kumppanit. Tämän kirjan jälkeen uskallan väittää, että ajatus aineen aalto-hiukkas-dualismista on joko ihmiskunnan huikeimpia keksintöjä tai hullun houreita (luultavasti molempia).

”Heidän esityksensä poikkesi jyrkästi aiemmasta katsannosta. Fysiikan ei enää pitänyt keskittyä todellisuuteen, vaan siihen, mitä todellisuudesta voitiin sanoa. (…) Ei ollut mitään itsenäisesti olemassa olevaa kvanttitodellisuutta.” Silti: ”Mielestämme kvanttimekaniikka on suljettu teoria, eivätkä sen matemaattiset ja fysikaaliset olettamat taivu enää mihinkään muutoksiin.”

Tämä niin sanottu Kööpenhaminan tulkinta oli 1920-luvun lopulla liikaa jopa kaikkein suurimmalle kuvainraastajalle, Albert Einsteinille. Romaanin mukaan hän sylkäisi Nils Bohrille marssiessaan ulos: ”Jumala ei heitä noppaa!”

Tässä kaikessa meillä on miettimistä aina vain, kohta sata vuotta tuon sylkäisyn jälkeen. Labatutin kirja ei suorastaan selvennä asiaa, vaan enemmänkin herkuttelee sillä, mutta taitavasti. Kiitän lukuvuoteni parhaasta ja käsittämättömimmästä kirjasta.

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Jätä kommentti