Ian McEwan: Torakka (2019), 127 sivua

McEwan suppea satiiri yllättää iloisesti. Se on vähän ennalta-arvattava Kafkan Muodonmuutoksen muunnelma (ja miksei myös Orwellin Eläinfarmin jonkinlainen variaatio), mutta pitää sisällään myös ison joukon nykypolitiikan outoja trendejä, ja jopa ylittää ne.

Romaani pitää yllä uskoa fiktiivisen kirjallisuuden voimaan. Ian McEwan on jaksanut pysyä hereillä ympäröivän yhteiskunnan kummallisuuksista ja osaa sulattaa ne taiteeseensa. Ja miksei Brexit kietoisi kaikkia brittejä erikoiseen logiikkaansa. Suomalainen lukija ei tietenkään tunnista kaikkia Iso-Britannian erityispiirteitä, mutta aivan riittävästi silti.

Kirja alkaa ja loppuu käänteisellä muodonmuutoksella, eli torakan muutoksella Iso-Britannian pääministeriksi ja takaisin torakaksi. Siinä välissä pääministerin hahmon vaivatta omaksuva kuoriainen pistää toimeen reversialistisen vallankumouksen, joka on vain hieman brexitiä hatarammin perusteltu ajatusrakennelma. Ja ohessa kertoja ehtii kuvata trumpilaisen twitterismin, EU:n subsidiariteettiperiaatteen ja monta muuta ajankohtaista poliittista suuntausta. Paikoin kirja tuntuu vievän hyvin lähelle totuuden jälkeisen yhteiskuntaelämän osuvaa ymmärtämistä.

Välityöksi mainittu yhden illan lukaisu oli minulle yksi Ian McEwanin parhaista opuksista, Sovituksen, Ikuisen rakkauden, Lauantain ja Kaltaisemme koneen veroinen. On tämä britti vaan aikamme parhaita tarinaniskijöitä. Ulkomaisista kirjailijoista olen lukenut häntä enemmän vain erään toisen Mc-miekkosen mainioita botswanalaisia salapoliisiromaaneja.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä (2019), 235 sivua

Onni on, kun on juuri lukemassa kirjaa, joka julistetaan Finlandia-ehdokkaaksi. Onnea lisää se, että tuo kirja on harvinaisen hyvä. Se kirja ei tosin voita kisaa, ennustan, koska Rimminen sai Finlandiansa jo Nenäpäivästä (joka ei ollut ollenkaan niin vaikuttava kuin tämä) ja oli sitä ennen ehdolla myös Pussikaljaromaanista (joka on minulle suurin piirtein saman veroinen mestariteos).

Rimmisen omintakeinen kielenkäyttö on tässä kirjassa erityisen virtuoosimaista. Joka lauseen aikana ilmaisu tai ajatus yllättää kerran tai pari tai kolmesti, ja niitä lauseita riittää 235 sivun ajan. Parasta on, että kirjailija ei tee sitä snobbaillakseen, vaan tuntuu etsivän parasta mahdollista ilmaisua ajatukselleen. Siinä ohessa hän myös hauskuttaa lukijaa, jos Rimmistä vain jaksaa seurata näille epävakaille aallonpituuksille. En muista nauraneeni tätä useammin ääneen kuin Volter Kilven Alastalon salia lukiessa. Etsin lyhyttä näytettä, mutta sellaista ei oikein ole. Kannattaa kokeilla itse. Aika pian näkyy, kääntyykö lukeminen kärsimykseksi vai nautinnoksi.

Mutta onko kirjalla muuta sisältöä kuin Suomen kielen venymiskyvyn todistaminen? Kun kertomisen kohteena on iäkäs yksin asuva mies, jonka oma ilmaisuvoima herättää lähinnä sääliä ja joka kompuroi pienestä selkkauksesta toiseen, tuntuisi myös kirjan tarkoitus olevan myötätunnon herättäminen.

Mutta myötätuntoa löytyy myös päähenkilöstä. Hän kiskoo itsestään loppujen lopuksi montakin empaattista ajatusta ja tekoa. Pussikaljaromaanin surkea jengi herää katuojasta huomaamaan, että Helsinki on kaunis ja kaveria ei jätetä. Ehkä se on opetus nytkin. Viimeiseen asti kannattaa pitää kiinni myötäelämisen rippeistä.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Margaret Atwood: Testamentit (2019), 585 sivua

Jos olisin aivan tylsä, sanoisin tätä kirjaa naisten seikkailuviihteeksi, TV-sarja Handmaid’s Talen toiminnalliseksi jatko-osaksi.

Kaamea Gilead, mistä Orjattaresi (1985) kertoo vähitellen ja kutkuttavan viitteellisesti vihjaten, kirjoitetaan Testamenteissa (2019) 15 vuotta myöhemmin aivan auki. Testamentit on kuin mustavalkoinen satu, jossa kaikki kääntyy aivan ennalta-arvattavasti parhain päin, melkein kuin tyttö-, poika-, nais- ja mieskirjoissa (Enid Blytonin, Jane Austenin ja Alistair McLeanin tapaan). Toisaalta tämä on nautinnollista totalitarismin myyräntyön kuvausta ja hallittua kirjailijantyötä, mutta samalla Atwood vaikuttaa antaneen periksi TV-sarjan faneille ja heidän tavalleen katsoa maailmaa. (En tosin ole kovin uskottava tässä väitteessä, sillä en ole vielä katsonut yhtään TV-sarjaa, tätäkään.)

Mutta koska en myöskään tunnusta olevani täysin tylsä, myönnän kirjan suuret ansiot. 80-vuotias kirjailija pitää luomansa dystooppisen maailman yksityiskohtia myöden hyppysissään ja näyttää aika uskottavasti, minkälaiseen kehitykseen se lopulta kaatuu. Täti Lydian laskelmoivan hahmon kehitys systeemin ylimmäksi vartijaksi ja samalla salaa sen tuhoajaksi on hyvin vaikuttava. Gileadin maskuliinisen teokratian kuvaus pysyy hätkähdyttävänä kuvitelmana, koska se on karmeasti aina vain täyttä totta. Paikoin se tuo mieleen Trumpin Yhdysvallat, monilta osin Neuvostoliiton synkimmät ajat, pelottavasti Pohjois-Korean nykypäivän ja ikävästi islamilaisen vallankumouksen taantumukselliset yhteiskunnat. Molemmat kirjat tarjoavat väkevän ja tarpeellisen rinnastuksen näiden valtioiden kehitykseen.

Mutta haluaisko Atwood herättää hiljaa myös tämän ajatuksen: ei kai edes kanadalainen vapaamielinen postmoderni demokratia sentään ole kaiken hyvän mittapuu? Ei kai Atwood sentään niin taitava ole? Ei kai?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (2019), 191 sivua

Avasin rock-tähden esikoisromaanin kiinnostuneena, mutta aika skeptisenä. Ajattelin, että maan parhaimpiin kuuluva rock-lyyrikko ei välttämättä tiedä romaanin tekemisen konsteja.

Ei ehkä tiedäkään, mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä Hanhiniemi ottaa tämänkin kirjoittamisen lajin täysin omaan käyttöönsä. Hän vetää maton lukijan odotusten alta niin monta kertaa ja niin hyvin loppuun asti höperön tyylinsä säilyttäen, että tekisi mieli opiskella kirja heti toiseen kertaan. Ja ihmetellä, osasiko Hanhiniemi löytää rennon tyylinsä vaistomaisesti vai oliko hänellä siihen joku esikuva, mistä en tiennyt mitään.

Tyyli on rento, villi ja vapaa. Sitä on sekä juonenkuljetus että kerronta. Siinä ohessa Hanhiniemi todistaa olevansa taitava auton elämän ymmärtäjä  – tai ainakin osaa antaa vaikutelman siitä.

Kaukopuhelu on kaikessa höperyydessään rivakka juoniromaani. Huomasin kirjoittaneeni hyvinkin pitkän kuvauksen tämän kirjan keskeisistä tapahtumien käänteistä, mutta en voi kertoa siitä mitään, koska yllättävät käänteet ovat olennainen osa lukuelämystä.

Lähinnä voi kertoa, että päähenkilöt ovat nuoret kuortanelaiset pienyrittäjät Jani, Jykä ja Minna. (”Etelä-Pohjanmaalla rahvaanomaisia sällejä riittää.”) Heidän yrityksensä on juuri ja juuri toimeen tuleva Kulma-Baari, joka hakee lisäarvoa jurvalaisten ruohojen kaupittelusta. Kunnes kuvioon astuvat Espanjasta haettavat kovemmat aineet, kohtalokkain seurauksin. Juonen etenemistä ei häiritse se, että yksi päähenkilöistä siirtyy jo kirjan viidennellä sivulla seuraamaan tilanteiden etenemistä tuhkattuna. Ja että lopuksi peliin puuttuu Ruotsin Trollhättanin Noita, yllättävin tuloksin.

Kun vapauttaa aivonsa (turn on, tune in, drop out) seuraamaan näiden uuspohjalaisten yrittäjien rentoja toilailuja ja vapaita ajatelmia, on luvassa mainio lukukokemus. Eikä se ole edes vailla syvempää elämänfilosofiaa. Sellainen löytyy sivuhenkilö Lempiltä. ”Eipä näillä meidän tekemisillä paljonkaan merkitystä liene”, toteaa Lempi ja esittää kolme esimerkkiä: talon rakentaminen, Neuvostoliiton vallankumous ja Palmen murha. Ja vetää näistä seuraavan johtopäätöksen:

”Ei noista kannata kauheesti kuoleman tullen murehtia. Eiköhän ne oo vähän eri asiat tärkeitä. Se, kuinka tulit jutelleeksi naapurisi kanssa. Oliko hyvät välit. Siis oikeasti, vai pitikö vaan esittää, että on. Ja miten ihmisiä kohtelit ja kuinka ne kohteli sua. Se on tärkeetä.”

Se on myös tärkeetä, että rokkari osasi tehdä myös aivan mainion originellin romaanin.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999), 207 sivua

Kaksi kertaa kadonnut on Joel Haahtelan esikoisromaani. Tällä kirjalla hän ylitti Otavan julkaisukynnyksen 26-vuotiaana lääketieteen kandidaattina. Ei ihme, sillä kirja on huolellisesti kirjoitettu, hyvin hauska, mielikuvituksellinen, surrealistinen, paikoin kafkamainen ja kaiken lisäksi palkitseva juoniromaani.

Lolita katseli naista. Naisen jalat olivat ristissä. Pöydällä oli myös veistos, jonka heti näki designeksi. Nainen oli esine. Avara huone oli sisustettu naisella, hänen jakkupuvullaan, Cartierin kellollaan, kenkiensä muodolla, neuroottisuudellaan, kaulakorulla, jonka sisällä oli mustahiuksisen rakastajan valokuva. Kaikki oli niin ajatonta.

Hienointa on kuitenkin se, että Haahtelan muut kirjat ovat vielä tätä avausta parempia. Esikoinen on liian täyteen pinnistelty, turhan runsas yksityiskohdista, tiheä verkosto asioita, jotka viittaavat toisiinsa ja joilla saattaa olla jotain merkitystä. Lukija ilahtuu ideoiden runsaudesta, mutta myös hengästyy niiden määrästä.

On upeaa huomata, että myöhempien kirjojen hallittu arvoituksellisuus ei olekaan itsestään syntynyt asia, vaan harkittu ja tekemisen myötä löytynyt tyyli. Muissa kirjoissa on sopivasti kuulaita päiviä (millä esikoinen alkaa), sattumia, kohtaamisia, katoamisia, melkein löytymisiä, outoja persoonia, rakkauden kohtaloita ja vihjailevia arvoituksia.

En tiedä, olisinko löytänyt Haahtelaa tämän esikoisromaanin perusteella. Ehkä en. Mutta nyt kun se oli seitsemäs lukemani Haahtela neljän kuukauden aikana, pystyin toteamaan: näin aloitti ja tästä kehittyi tämä hämmentävän taitava kirjailija. Saattaa olla, että tämä havainto vähän vähentää Haahtelan kirjojen salaperäistä viehätysvoimaa, koska kyse on näköjään osin tekniikasta. Siitä huolimatta ajattelin lukea tänä vuonna myös loput neljä Joel Haahtelan romaania, sillä loistavan tekniikan lisäksi ne tarjoavat suurta lukunautintoa ja kiinnostavaa ajateltavaa.

– Viiksetön mies ei tee minuun minkäänlaista vaikutusta, Lolita sanoi. 

– Minulla oli ennen viikset. Leikkasin ne pois. 

– Sääli.

– Ehkä pitäisi taas kasvattaa? 

– Olen vakaasti sitä mieltä.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (2014), 697 sivua

Luulin ymmärtäneeni, mitä suuressa itänaapurissa tapahtui, kun neuvostovaltio romahti 1991. Mutta en sittenkään ollut käsittänyt sitä, ainakaan ihmisen tasalta.

Tämä kirja kertoo muutoksesta kymmenien haastattelujen avulla. ”Siihen aikaan elämä oli kehnoa, nyt se on pelottavaa.” ”Vanhempamme myivät suuren maan farkuista, Marlborosta ja purkasta.” ”Ennen minä ymmärsin meidän elämäämme… sitä miten me elämme… Mutta nyt en ymmärrä… en ymmärrä.”

En ollut ajatellut, että Neuvostoliitto oli tosiaan onnistunut muuttamaan ihmisen. Osa kommunismin ihanteista oli toteutunut. Ihmisillä oli arvo riippumatta varakkuudesta ja kansallisuudesta. Se oli virallinen totuus, joka oli osittain jopa totta, ja kansa oli jollakin tavalla sisäistänyt sen. Asia tuli näkyväksi, kun tilalle astui raaka kapitalismi.

”Heistä tuntuu kuin he olisivat kärsineet kaksinkertaisen tappion: itse kommunistinen aate on joutunut vararikkoon, ja myös se, mitä sen jälkeen seurasi, on heille käsittämätöntä, he eivät voi hyväksyä sitä. He halusivat jotain muuta: jos kerran kapitalismia, niin sitten ihmiskasvoista, herttaisesti hymyilevää.” ”Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle.”

Neuvostokansa kävi keittiöissään loputtomia keskusteluja ja luki makuuhuoneissaan korkeaa kirjallisuutta. Sitten sanalla ei ollut enää arvoa, vain rahalla. ”Sanopa, sisko, miten ihmiset oppivat niin nopeasti tappamaan toisiaan? Hehän olivat lukeneet koulussa Khaijamia. Ja Puskinia.” Azereista, armeneista ja kazaneista tuli Venäjällä toisen luokan kansalaisia. ”Venäläiset tarvitsevat ’mustia’, jotta voisivat tuntea olevansa ’valkoisia’, katsoa jotakuta ylhäältäpäin.”

Tämän kirjan luettuaan on helppo ymmärtää, miksi Stalin ja Putin ovat arvossaan. Kiina on nyt kiistaton suurvalta, mutta Venäjästä tuli uusi Kolumbia. Stalin muistetaan voittajana ja Putinilta toivotaan nyt sitä samaa.

Kannattaa lukea ainakin Nobel-kirjailijan 14-sivuinen terävä johdanto. Myös sen jälkeiset 30 tai 100 sivua vetävät, mutta noin 300 sivun kohdalla alkaa kieltämättä puuduttaa. Sitten tarinat taas kovenevat viimeisellä sadalla sivulla. ”Kaikki arvot romahtivat, paitsi elämän arvo.”

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Lars Sund: Missä musiikki alkaa (2018), 540 sivua

Varsinainen sisäänheittäjä: Lars Sund kertoi haastattelussa, että hän kuvaa uusimmassa romaanissaan Frank Zappan vuoden 1974 Helsingin-konsertin. Ja minä kun näin vasta Frankin vuosien 1976 ja 1988 keikat!

Sellainen kirja täytyi ottaa saman tien lukulistalle. Koska kyseessä oli Pietarsaari-trilogian kakkososa,piti ensin lukaista ykkösosa, Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014).

Myönnän: Sundin rönsyilevä kerronta ei nyt aivan vienyt mennessään, kuten loistavassa Siklax-trilogiassa (1991,  1998, 2003). Mutta annoin Larsille uuden mahdollisuuden ja jatkoin kakkososaan.

”Missä musiikki alkoi” alkaa hyvin lupaavasti, sillä Frank Zappan kuva on isoimpana heti kannessa (vasemmalla ylhäällä). Seuraavana ovat Mick Jagger, Jimi Hendrix  ja The Beatles,  mutta keitä ovat muusikot kannen alalaidassa? Facebookin Zappa-ryhmän uskottavan tunnistuksen perusteella siinä on joukko pietarsaarelaisia soittajia, ainakin 1965 perustetun St Markus Blues Bandin jäsenet. Ja sehän sopii, sillä tärkeä osa kirjan juonta on Alf Holmin salainen kaipuu soittaa jossakin oman kaupunkinsa yhtyeessä. Alf kertoo myös, että hänen ykkösmuusikkonsa on Frank Zappa. Enkä tiedä mitään muuta romaania, jossa pohdiskellaan vakavasti, mikä on paras Zappa-levy. Alfin mielestä se on Hot Rats, toisena Uncle Meat, eikä siihen ole paljon huomauttamista.

Pietarsaarelaisten proge/rock/jazz-harrastajien huippubändien lista vastaa muutenkin hyvin tarkkaan seinäjokelaisten vastaavaa: Frank Zappa, Miles Davis, Weather Report, Pink Floyd, Jethro Tull, Genesis, Yes, King Crimson…

Tämän lajin rönsyily uppoaa minuun, mutta Sundilla piisaa rönsyjä moneen muuhunkin suuntaan. Jaksoin kiinnostua niistä tässä kirjassa paremmin kuin edellisessä osassa, joten odotan  trilogian päätösosaa kohtalaisella mielenkiinnolla. Miten siinä viedään loppuun se, mikä sai alkunsa Seinäjoen Sokos Hotelli Lakeudessa Provinssi-rockin aikana ?

Sundilla on toisin sanoen tekeillä suuri Pietarsaari-eepos sota-ajasta nykypäivään. Taidetta, bisnestä, politiikkaa, rakkauksia ja yksi murhakin. Mutta ehdottomasti ei kuvausta Frank Zappan ensimmäisestä Helsingin-konsertista. Se oli vain minulle tarkoitettu sisäänheittäjä, joka toimi jo tuhannen sivun verran.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi