Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018), 382 sivua

Riikka Pulkkinen kirjoittaa kovin hyviä lauseita, ajatusrakennelmia, kohtauksia ja rakenteita. Mutta, mutta…

…totta puhuen ei yhtään mitään muttaa. Pulkkinen on omassa lajissaan aivan huippputekijä. Se laji on nuorehkon helsinkiläisen naisen arkinen ihmissuhde- ja tajunnanvirta. Ei luulisi, että sellainen puhuttelee  myöhäiskeski-ikäistä pohjalaismiestä, mutta niin se vain tekee. Hämmästyttävän tarkkaa, runsasta ja kekseliästä tekstiä. Tällainen romaanin pitää ollakin.

Pidin Lasten planeetasta yhtä paljon kuin Totta-romaanista, toisin sanoen hyvin paljon. Raja ja Paras mahdollinen maailma olivat aivan ookoo, mutta eivät yhtä erityisiä. Näissä muissa kirjoissa on paljolti kyse kolmiodraamasta, Lasten planeetassa nuoren perheen hallitusta erovuodesta. Toinen taso on isosiskon kymmenen vuoden takainen psykoosi. Yhteistä eroprosessissa ja psykoosissa on hajoaminen ja onnistunut koostuminen.

Lasten planeetassa on vielä kolmas taso: avaruussatu, jota Frederika kertoo ainakin alussa tyttärelleen. Kun tytär kaipaa avaruuden aasin elämään rakkautta, Frederika tuo satuun rakastavan leijonan. Aasi ja leijona ihmettelevät yhdessä muun muassa sitä, onko mustan aukon tapahtumahorisontin takana pimeää vai valoisaa. Sadun lopussa leijona syö aasin lähes kokonaan, koska se on leijonan tapa. Aasin pää jää ihmettelemään, miten säkenöivää ja kaunista mustassa aukossa on.

Joka tasolla loppu on onnellinen, tavallaan. Julia paranee psykoosista lääkärin työhönsä. Eronnut perhe viihtyy keskenään paremmin kuin koskaan. Aasikin näkee taivaallista valoa. Mutta mitähän satu haluaa sanoa? Ehkä Frederika on oppinut vuoden aikana, että hänen ei olisi kannattanut leijonan lailla syödä kaikkea happea Henrikin ympäriltä? Jos tämä oli Riikka Pulkkisen oman elämän eron opetus, hän olisi ainakin romaanissa aivan hyvin tuoda perheen uudelleen yhteen. Lähden siitä, että niin käykin seuraavana keväänä. Kirjailija ei vain voinut kertoa sitä, että Hesarin kriitikko ei moittisi ratkaisua herttasarjamaisuudesta. Mutta minulle se kelpaisi.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri (2018), 281 sivua

Kerrankin tarpeeksi seksiä! Vielä kesällä ja Isossakyrössä! Sitä paitsi luvutkin ovat juuri sopivia suupaloja!

Kaiken lisäksi tätä makeaa kirjaa voi ahmia hyvällä omallatunnolla, sillä se on modernia intertekstuaalista rakkauskirjallisuutta, eikä mitään chic litiä. Näin lupaa Ansa itse, joista tunnen molemmat, sekä Kirsin että Päivin. Yritin aluksi miettiä, kumpi kirjoittaa rohkeammat kohtaukset päätellen siitä, kuinka lujaa kiljuen kumpikin syöksyi Lestijoen Tornikoskeen viime kesänä. Mutta kohta unohdin ajatella sitä, koska teksti oli niin yhtenäisen sujuvaa. Eikä edes seksipuuhia lukiessa tarvinnut punastella.

Kirjan moraali on suurin piirtein yhtä löyhää kuin juonikin, mutta se taitaa kuulua lajiin. Ai mihin lajiin? Kutkuttavan leikkisään sanataiteiluun. Toimittaja ja äidinkielen ope osaavat kyllä viljellä mielikuvia, kielikuvia ja vihjauksia.

Minulle tämän rennon tyylikkyyden huipentuma sattui sivun 118 tienoille. Jostakin syystä tykkäsin kovasti siitä, kun Tea sanoi Juha-Matille että kuule. Mihin Juha-Matti vastasi että mitä. Eikä Tea sitten keksinytkään mitään sanottavaa. Jolloin Juha-Matti kysyi että menikö mielestä. Hieno kohtaus, jonka taustalla väreili kaikenmoista.

Sillä samalla sivulla 118 Tea muisteli lukion äidinkielen opettajansa neuvoneen, että ellei keskustellessa uskalla katsoa toista silmiin, kannattaa katsoa nenän ja suun seudulle. Seuraavassa luvussa Tero sitten pälysi silmät kiiltäen juuri Margitin suun ja nenän seudulle, ja Margit tunsi punaisten läikkien nousevan kaulalleen. Taas jotenkin hienoa.

Äidinkielen opettajalle ja toimittajalle pieni virike seuraavaan rakkausromaaniin. Luin kauan sitten jostakin kirjasta, että kun katsot toista silmien väliin, tämä luulee, että katsot häntä suoraan silmiin. Tämä on minun vaatimaton antini eroottiseen intertekstuaalisuuteen. Koska en osaisi itse tällaista kirjoittaa, luovutan sen teille, olkaa hyvä, suoraan silmien väliin katsoen.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (2018), 552 sivua

Seinäjokelaisen Henna Helmi Heinosen esikoisromaani Veljen vaimo oli niin tiheän tenhoava, että ahmaisin heti perään saman kirjailijan paljon paksumman uutuuden. Myös Pala omaa taivasta oli vaikuttava, mutta ihan toisella tavalla.

Veljen vaimo vaati ensi sivuilta lähtien tarkkaa keskittymistä ja 22 romaanihenkilön piirtämistä paperille. Tämä on kirja ihmisten muuttuvista suhteista, joiden vivahteiden kuvaamisessa HHH on taitava. Lukija pääsee syvälle kertojien päiden sisälle. Bonuksena löytyy kauniita ajatuksia elämästä.

Pala omaa taivasta on myös kolmen kertojan romaani, mutta nyt henkilökaaviota ei tarvita. Kun esikoisessa lähinnä käväistään Kuortaneella, on Pohjanmaa on yksi  uutuuskirjan pääaiheista. Isossakyrössä viihdytään enemmän kuin Helsingissä. Ansku asuu siellä ja Laura tekee sinne kaksi (elämäänsä) vaikuttavaa vierailua.

En keksi toista nykykirjaa, jossa lukija pääsisi samalla tavalla arvioimaan pohjalaisuutta eri perspektiiveistä. Edellisen sukupolven kirjoista tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa (1983), varsinkin loppupuolen arkisen jylhissä tragedioissa. Tuurin katse on kuitenkin miehinen, kun Pala omaa taivasta on naisellisempi ja moniäänisempi. Taivaan palakin nähdään teuraaksi joutuvan sian silmin.

Kuva Pohjanmaasta ei ole yksiselitteinen. Toisaalta se on aika ankea, kun vanhakantaiset arvot jyräävät muutoksen. Mutta Lauralle Isokyrö näyttäytyykin maanläheisen elämän haavekuvana. Jokaisella on oma kokemuksensa Pohjanmaasta. Lukijan käsityksen romaani laittaa puntariin.

Pohjalaisuus (tai yleisemmin maaseudulla eläminen) on silti vain yksi kirjan monista teemoista. Mukaan mahtuu perfektionistisen lähiöäidin ahdistusta, kotisairaanhoidon työläisen surkeaa arkea ja sinkun bisnesnaisen elämää. Ja huhhuh: murrosikäisen tytön yolo selfie. Luulen, että HHH on tarkoituksella tehnyt romaanin, jossa mikään ei ole kovin varmaa tai selvää, vaan lukijalla on tilaa puntaroida asioita. Tämä kirja ei tosiaan ole turha ponnistus, ei kirjailijalle eikä lukijalle.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Anneli Kanto: Lahtarit (2017), 389 sivua

Luulen, että tästä kirjasta tulee pohjalaisten vuoden 1918 sodan  Tuntematon sotilas.

Ennustan, että näistä ihmisistä tulee todempia kuin esikuvansa. Sellainen on fiktion voima ja valta.

Otetaan esimerkiksi Elias Ylivalli, lakitieteen ylioppilas ja jääkäri, josta kirja alkaa ja johon se loppuu. Alkaa idealistisesta jääkäriksi lähtemisestä ja loppuu näihin katkeriin tunnelmiin: ”Olen satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Minulla – meillä – oli unelma ja meillä oli aate. Unelman toteutuessa aate muuttui muuksi.”

Ylivallin muutoksen kuvaus on yksi kirjan vaikuttavimmista. Inhottu upseeri arvostelee sisimmässään Mannerheimin käskyjä, mutta sodan logiikan takia tottelee niitä nurkumatta. Hän ampuu Kalevankankaalla oman sotilaansa, joka ei pysty noudattamaan tappamiskäskyä.

Hermanni Larva-Kokko oli minulle silti romaanin keskeinen sankari, pienen talon poika Ilmajoelta, nähtävästi lähellä kirjailijan isän hahmoa. Herkkoo arastelee Vilppulaan asti tappamista ja Länkipohjaan asti teloittamista, mutta sopeutuu ja turtuu tilanteeseen. Hän empii lopuksi vielä naisten teloittamista, mutta tekee sitten senkin, kun käsky käy. Hermanni selviää sodasta ja jatkaa elämäänsä. Kaikki eivät siihen pysty.

Lahtarit on näkökulmaromaani, jossa on peräti 41 kertojaa, osa todellisia, osa fiktiivisiä. Suuresta henkilögalleriasta huolimatta romaani pysyy kasassa, sillä se seuraa muita tarkemmin kahdeksan kuvitteellisen ihmisen kohtaloa. Jos kiinnostaa, lähetän listan kaikista kertojista sivunumeroittain (anssi.orrenmaa at nic.fi). On antoisaa seurata hahmojen kohtaloita läpi sodan.

Eniten äänessä on Helena Malmberg, kellosepän tytär, 14 kertaa ja 40 sivun verran. Helena lähtee sulhasensa  perään ja selviää hänkin läpi karmeiden vaiheiden. ”Puristin Hermannin mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotilassankari.”

Kanto kirjoittaa kauttaaltaan komeasti. Kalevankankaalla hän antaa Helenalle kirjan ehkä liikuttavimmat sanat: ”Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, vaimot, lapset, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia.”

Samalla tavalla suree lukijakin. Mutta nyt on toinen aika, onneksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016), 200 sivua

Pähkinänkuori oli minulle keskimääräistä parempaa Ian McEwania – mikä tarkoittaa erittäin korkeaa laatua. Olen lukenut kaksitoista kirjaa tältä taitavalta britiltä ja tämän yli menevät vain Sovitus, Lauantai ja Ikuinen rakkaus.

Seuraava lause on mahdollinen vain tässä romaanissa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” Kirjan kertoja on nimittäin miespuolinen sikiö, joka havainnoi älykkäästi ympäristöään.

Tästä erityisestä asemapaikasta käsin sikiö kertoo ympärillään viriävästä jännitysnäytelmästä. Käynnissä on Hamlet-muunnelma, jossa kertojan äiti sunnittelee kertojan isän murhaa kertojan sedän avustamana. Tunnelmaa tihentää sikiön halu vaikuttaa tapahtumiin. Pystyykö hän siihen siihen?

Pähkinänkuoreen mahtuu monta hienoa ominaisuutta: ainutlaatuinen näkökulma, ovela juonenkehittely, havainnot maailmasta, täsmällinen teksti ja musta huumori. Tämä yhdistelmä ei onnistuisi monelta, mutta Ian McEwanilta se hoituu.

Voisi kuvitella, että on hyvin ärsyttävää lukea kirjaa sikiöstä, joka osaa esittää monivivahteisen kuvauksen maailmasta, johon on kohta tulossa. Mutta juuri se on kaikkein vaikuttavinta. Näin loputtoman runsaassa maailmassa me elämme ja olemme jopa oppineet ymmärtämään siitä kaikenlaista. Imperiumien kehitystä, savingy-rypäleen hienouksia, suhteellisuusteorian mahtavuutta, Beatlesien neroutta ja ihmismielen kierouksia. Tämänkin asian pystyi romaani kertomaan: tietoisuuden kehittyminen syntymän ja kuoleman välillä on ihmeellinen kokemus. Kannatti tulla ulos kohdusta ja ryhtyä kehittymään!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Antti Tuuri: Tangopojat (2016), 317 sivua

tangopojatTangopoikia on kiitelty lähinnä Tuurin uutena ajan ja paikan valtauksena, siis 1960-luvun Ruotsin-siirtolaisuuden kuvituksena.

Onhan se niinkin, mutta minulle kirja on enemmän toisenmoista valtailua. Enkä tarkoita edes tanssiorkesterin elämänmenoa, vaan niin erikoista asiaa kuin miehen ja naisen suhdetta. Siinä lajissa Tuuri on ollut ehkä hieman kömpelö, mutta kypsemmällä iällä jäyhä kauhavalainen on käynyt käsiksi ensin Alkemistin parisuhteeseen ja nyt tähän Saulin ja Elinan krouvimpaan tapaukseen.

Tuuri on kertonut, että hänellä on tapahtumisen tason lisäksi kirjoissaan mielessä myös syvempiä kerrostumia. Minusta sellainen on nyt päähenkilön itsepintainen halu saada elämänsä nainen kumppanikseen, minkä takia täytyy olla valmis erinäisiin uhrauksiin.

En ole aivan varma, onko Saulin ja Elinan rakkaustarina tarkoituksella näin kovin karkea vai onko kirjailija itse vielä tässä aihepiirissä hieman kovakourainen. Saulin toistuvat ikävät fantasiat, Elinan tylsät panemisen kokemukset ja pariskunnan kömpelöt lähestymiset eivät ole aivan normaalin tasapainoista Tuuria. Mutta ehkä ne haluavat kuvata aikojen ja tapojen kulmikasta murrosta 1960-luvulla.

Vielä syvemmällä tasolla nyt ei nojata Jumalan johdatukseen, vaan omaan tahtoon ja sattumaan. Hiljaisen sinnikäs Sauli saavuttaa haluamansa, mutta ei yksin omasta ansiostaan, sillä kohtalollakin on monet sormensa pelissä. Kaikkein eniten sillä hetkellä, kun päähenkilö suunnistaa jo kartta kädessä kohti Eevan kutsua, mutta velipuolen yllättävä kohtaaminen kääntääkin suunnan taas kohti Elinaa. Näin pienestä voi loppuelämä olla kiinni – Tolstoin ja Dostojevskin maailmojen sekoituksesta, tahtomisten ja sattumusten yhdistelmästä.

Mutta kenen loppuelämä? Nähtävästi pitää odottaa Tangopoikien jatko-osaa, että saa varmuuden siitä, kenenkä poikia Antero oikein onkaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Jari Tervo: Matriarkka (2016), 448 sivua

matriarkkaMatriarkka alkaa kahden sivun mittaisella 30 keskeisen henkilön kuvauksella. Kun sen jälkeen luin kymmenen ensimmäistä sivua, paljonkaan niistä ymmärtämättä, oli pakko pysähtyä ja tehdä valinta. Joko lopetan lukemisen tähän tai piirrän henkilökaavion ja aloitan alusta.

Päätin ottaa uuden alun ja rakentaa sukupuun. Kun nyt parin viikon ahkeran opiskelun jälkeen olen puurtanut Matriarkan loppuun, paperilla on 4o ihmisen monipolvinen, osin muuntunut asetelma ja arvelen ymmärtäneeni, mitä Tervo ajoi kirjallaan takaa.

Ajattelen myös, että on tämä vaikuttava kirja, mutta olisi se voinut päästää helpommallakin. Tervon teksti on eri suuntiin harottavista merkityksistä niin tiheää, että lukijan on pakko hakea aika lailla tavallisesta poikkeava asento ja rytmi. Kun niin tekee, on kerronta rikasta, nautittavaa ja yllättävää. Tosin myös vaativaa, poukkoilevaa ja ärsyttävää.

Ärsyttävää on se, että näillä taidoilla ja tiedoilla inkeriläisten tarinasta olisi voinut koota vetävämmän romaanin. Nyt Tervo halusi mahduttaa siihen Simpukan kylän macondomaisen maalailun, Siperian-reissun tyrmäävän kuvauksen, monipolvisen sukudraaman ja tämän päivän näkökulman inkeriläisyyteen, kaikki nämä sikin ja sokin.

Lukijalta vaaditaan paljon, mutta hänet myös palkitaan, tuhat ja yksi kertaa. Juonenkäänteet tarjoavat pommeja ja lauseista löytyy räjähdyspanoksia (Aavan meren tuolla puolen jossain on Thaimaa). Moni ajatusrakennelma vetää jalat alta: Suomi tuntui kovalta, kylmältä ja vieraalta, samasta kielestä ja uskosta huolimatta. Inkeriläiset iloitsivat vähästä. Suomalaiset eivät edes paljosta. Ja tohtori Juuso Lapua on aivan huikea versio dosentti Johan Backmannista.

Uskaltaisinko suositella Matriarkkaa luettavaksi? En oikeastaan, arvoisa lukija. Pelkäisin, että tuhlaisit liikaa arvokasta aikaasi Tervon kiemuroiden seuraamiseen. Sen sijaan voisit katsoa viikon kohokohdan, isänmaan omantunnon terävät alkurepliikit Uutisvuodossa. Ja voisihan siitäkin elätellä toiveita, että Tervo tekisi kaikista parhaimman kirjansa saamelaisten kovasta kohtalosta Suomenmaassa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi