Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (2014), 697 sivua

Luulin ymmärtäneeni, mitä suuressa itänaapurissa tapahtui, kun neuvostovaltio romahti 1991. Mutta en sittenkään ollut käsittänyt sitä, ainakaan ihmisen tasalta.

Tämä kirja kertoo muutoksesta kymmenien haastattelujen avulla. ”Siihen aikaan elämä oli kehnoa, nyt se on pelottavaa.” ”Vanhempamme myivät suuren maan farkuista, Marlborosta ja purkasta.” ”Ennen minä ymmärsin meidän elämäämme… sitä miten me elämme… Mutta nyt en ymmärrä… en ymmärrä.”

En ollut ajatellut, että Neuvostoliitto oli tosiaan onnistunut muuttamaan ihmisen. Osa kommunismin ihanteista oli toteutunut. Ihmisillä oli arvo riippumatta varakkuudesta ja kansallisuudesta. Se oli virallinen totuus, joka oli osittain jopa totta, ja kansa oli jollakin tavalla sisäistänyt sen. Asia tuli näkyväksi, kun tilalle astui raaka kapitalismi.

”Heistä tuntuu kuin he olisivat kärsineet kaksinkertaisen tappion: itse kommunistinen aate on joutunut vararikkoon, ja myös se, mitä sen jälkeen seurasi, on heille käsittämätöntä, he eivät voi hyväksyä sitä. He halusivat jotain muuta: jos kerran kapitalismia, niin sitten ihmiskasvoista, herttaisesti hymyilevää.” ”Yhdet roistot ajettiin pois, toiset tulivat tilalle.”

Neuvostokansa kävi keittiöissään loputtomia keskusteluja ja luki makuuhuoneissaan korkeaa kirjallisuutta. Sitten sanalla ei ollut enää arvoa, vain rahalla. ”Sanopa, sisko, miten ihmiset oppivat niin nopeasti tappamaan toisiaan? Hehän olivat lukeneet koulussa Khaijamia. Ja Puskinia.” Azereista, armeneista ja kazaneista tuli Venäjällä toisen luokan kansalaisia. ”Venäläiset tarvitsevat ’mustia’, jotta voisivat tuntea olevansa ’valkoisia’, katsoa jotakuta ylhäältäpäin.”

Tämän kirjan luettuaan on helppo ymmärtää, miksi Stalin ja Putin ovat arvossaan. Kiina on nyt kiistaton suurvalta, mutta Venäjästä tuli uusi Kolumbia. Stalin muistetaan voittajana ja Putinilta toivotaan nyt sitä samaa.

Kannattaa lukea ainakin Nobel-kirjailijan 14-sivuinen terävä johdanto. Myös sen jälkeiset 30 tai 100 sivua vetävät, mutta noin 300 sivun kohdalla alkaa kieltämättä puuduttaa. Sitten tarinat taas kovenevat viimeisellä sadalla sivulla. ”Kaikki arvot romahtivat, paitsi elämän arvo.”

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Lars Sund: Missä musiikki alkaa (2018), 540 sivua

Varsinainen sisäänheittäjä: Lars Sund kertoi haastattelussa, että hän kuvaa uusimmassa romaanissaan Frank Zappan vuoden 1974 Helsingin-konsertin. Ja minä kun näin vasta Frankin vuosien 1976 ja 1988 keikat!

Sellainen kirja täytyi ottaa saman tien lukulistalle. Koska kyseessä oli Pietarsaari-trilogian kakkososa,piti ensin lukaista ykkösosa, Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014).

Myönnän: Sundin rönsyilevä kerronta ei nyt aivan vienyt mennessään, kuten loistavassa Siklax-trilogiassa (1991,  1998, 2003). Mutta annoin Larsille uuden mahdollisuuden ja jatkoin kakkososaan.

”Missä musiikki alkoi” alkaa hyvin lupaavasti, sillä Frank Zappan kuva on isoimpana heti kannessa (vasemmalla ylhäällä). Seuraavana ovat Mick Jagger, Jimi Hendrix  ja The Beatles,  mutta keitä ovat muusikot kannen alalaidassa? Facebookin Zappa-ryhmän uskottavan tunnistuksen perusteella siinä on joukko pietarsaarelaisia soittajia, ainakin 1965 perustetun St Markus Blues Bandin jäsenet. Ja sehän sopii, sillä tärkeä osa kirjan juonta on Alf Holmin salainen kaipuu soittaa jossakin oman kaupunkinsa yhtyeessä. Alf kertoo myös, että hänen ykkösmuusikkonsa on Frank Zappa. Enkä tiedä mitään muuta romaania, jossa pohdiskellaan vakavasti, mikä on paras Zappa-levy. Alfin mielestä se on Hot Rats, toisena Uncle Meat, eikä siihen ole paljon huomauttamista.

Pietarsaarelaisten proge/rock/jazz-harrastajien huippubändien lista vastaa muutenkin hyvin tarkkaan seinäjokelaisten vastaavaa: Frank Zappa, Miles Davis, Weather Report, Pink Floyd, Jethro Tull, Genesis, Yes, King Crimson…

Tämän lajin rönsyily uppoaa minuun, mutta Sundilla piisaa rönsyjä moneen muuhunkin suuntaan. Jaksoin kiinnostua niistä tässä kirjassa paremmin kuin edellisessä osassa, joten odotan  trilogian päätösosaa kohtalaisella mielenkiinnolla. Miten siinä viedään loppuun se, mikä sai alkunsa Seinäjoen Sokos Hotelli Lakeudessa Provinssi-rockin aikana ?

Sundilla on toisin sanoen tekeillä suuri Pietarsaari-eepos sota-ajasta nykypäivään. Taidetta, bisnestä, politiikkaa, rakkauksia ja yksi murhakin. Mutta ehdottomasti ei kuvausta Frank Zappan ensimmäisestä Helsingin-konsertista. Se oli vain minulle tarkoitettu sisäänheittäjä, joka toimi jo tuhannen sivun verran.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018), 382 sivua

Riikka Pulkkinen kirjoittaa kovin kauniita lauseita, osuvia ajatusrakennelmia, toimivia kohtauksia ja hyviä rakenteita. Mutta, mutta…

…totta puhuen ei yhtään mitään muttaa. Pulkkinen on omassa lajissaan aivan huippputekijä. Se laji on nuorehkon helsinkiläisen naisen arkinen ihmissuhde- ja tajunnanvirta. Ei luulisi, että sellainen puhuttelee  myöhäiskeski-ikäistä pohjalaismiestä, mutta niin se vain tekee. Hämmästyttävän tarkkaa, runsasta ja kekseliästä tekstiä. Tällainen romaanin pitää ollakin.

Pidin Lasten planeetasta yhtä paljon kuin Totta-romaanista, toisin sanoen hyvin paljon. Raja ja Paras mahdollinen maailma olivat aivan ookoo, mutta eivät yhtä erityisiä. Näissä muissa kirjoissa on paljolti kyse kolmiodraamasta, Lasten planeetassa nuoren perheen hallitusta erovuodesta. Toinen taso on isosiskon kymmenen vuoden takainen psykoosi. Yhteistä eroprosessissa ja psykoosissa on hajoaminen ja onnistunut koostuminen.

Lasten planeetassa on vielä kolmas taso: avaruussatu, jota Frederika kertoo ainakin alussa tyttärelleen. Kun tytär kaipaa avaruuden aasin elämään rakkautta, Frederika tuo satuun rakastavan leijonan. Aasi ja leijona ihmettelevät yhdessä muun muassa sitä, onko mustan aukon tapahtumahorisontin takana pimeää vai valoisaa. Sadun lopussa leijona syö aasin lähes kokonaan, koska se on leijonan tapa. Aasin pää jää ihmettelemään, miten säkenöivää ja kaunista mustassa aukossa on.

Joka tasolla loppu on onnellinen, tavallaan. Julia paranee psykoosista lääkärin työhönsä. Eronnut perhe viihtyy keskenään paremmin kuin koskaan. Aasikin näkee taivaallista valoa. Mutta mitähän satu haluaa sanoa? Olisiko Frederika on oppinut vuoden aikana, että hänen ei olisi kannattanut leijonan lailla syödä kaikkea happea Henrikin ympäriltä? Jos tämä on Riikka Pulkkisen oman eron opetus, hän olisi voinut ainakin romaanissa aivan hyvin tuoda perheen uudelleen yhteen. Lähden siitä, että niin käykin seuraavana keväänä. Kirjailija ei vain voinut kertoa sitä, että Hesarin kriitikko ei moittisi kirjaa herttasarjamaiseksi. Mutta minulle se olisi sopinut oikein hyvin.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri (2018), 281 sivua

Kerrankin tarpeeksi seksiä! Vielä kesällä ja Isossakyrössä! Sitä paitsi luvutkin ovat juuri sopivia suupaloja!

Kaiken lisäksi tätä makeaa kirjaa voi ahmia hyvällä omallatunnolla, sillä se on modernia intertekstuaalista rakkauskirjallisuutta, eikä mitään chic litiä. Näin lupaa Ansa itse, joista tunnen molemmat, sekä Kirsin että Päivin. Yritin aluksi miettiä, kumpi kirjoittaa rohkeammat kohtaukset päätellen siitä, kuinka lujaa kiljuen kumpikin syöksyi Lestijoen Tornikoskeen viime kesänä. Mutta kohta unohdin ajatella sitä, koska teksti oli niin yhtenäisen sujuvaa. Eikä edes seksipuuhia lukiessa tarvinnut punastella.

Kirjan moraali on suurin piirtein yhtä löyhää kuin juonikin, mutta se taitaa kuulua lajiin. Ai mihin lajiin? Kutkuttavan leikkisään sanataiteiluun. Toimittaja ja äidinkielen ope osaavat kyllä viljellä mielikuvia, kielikuvia ja vihjauksia.

Minulle tämän rennon tyylikkyyden huipentuma sattui sivun 118 tienoille. Jostakin syystä tykkäsin kovasti siitä, kun Tea sanoi Juha-Matille että kuule. Mihin Juha-Matti vastasi että mitä. Eikä Tea sitten keksinytkään mitään sanottavaa. Jolloin Juha-Matti kysyi että menikö mielestä. Hieno kohtaus, jonka taustalla väreili kaikenmoista.

Sillä samalla sivulla 118 Tea muisteli lukion äidinkielen opettajansa neuvoneen, että ellei keskustellessa uskalla katsoa toista silmiin, kannattaa katsoa nenän ja suun seudulle. Seuraavassa luvussa Tero sitten pälysi silmät kiiltäen juuri Margitin suun ja nenän seudulle, ja Margit tunsi punaisten läikkien nousevan kaulalleen. Taas jotenkin hienoa.

Äidinkielen opettajalle ja toimittajalle pieni virike seuraavaan rakkausromaaniin. Luin kauan sitten jostakin kirjasta, että kun katsot toista silmien väliin, tämä luulee, että katsot häntä suoraan silmiin. Tämä on minun vaatimaton antini eroottiseen intertekstuaalisuuteen. Koska en osaisi itse tällaista kirjoittaa, luovutan sen teille, olkaa hyvä, suoraan silmien väliin katsoen.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (2018), 552 sivua

Seinäjokelaisen Henna Helmi Heinosen esikoisromaani Veljen vaimo oli niin tiheän tenhoava, että ahmaisin heti perään saman kirjailijan paljon paksumman uutuuden. Myös Pala omaa taivasta oli vaikuttava, mutta ihan toisella tavalla.

Veljen vaimo vaati ensi sivuilta lähtien tarkkaa keskittymistä ja 22 romaanihenkilön piirtämistä paperille. Tämä on kirja ihmisten muuttuvista suhteista, joiden vivahteiden kuvaamisessa HHH on taitava. Lukija pääsee syvälle kertojien päiden sisälle. Bonuksena löytyy kauniita ajatuksia elämästä.

Pala omaa taivasta on myös kolmen kertojan romaani, mutta nyt henkilökaaviota ei tarvita. Kun esikoisessa lähinnä käväistään Kuortaneella, on Pohjanmaa on yksi  uutuuskirjan pääaiheista. Isossakyrössä viihdytään enemmän kuin Helsingissä. Ansku asuu siellä ja Laura tekee sinne kaksi (elämäänsä) vaikuttavaa vierailua.

En keksi toista nykykirjaa, jossa lukija pääsisi samalla tavalla arvioimaan pohjalaisuutta eri perspektiiveistä. Edellisen sukupolven kirjoista tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa (1983), varsinkin loppupuolen arkisen jylhissä tragedioissa. Tuurin katse on kuitenkin miehinen, kun Pala omaa taivasta on naisellisempi ja moniäänisempi. Taivaan palakin nähdään teuraaksi joutuvan sian silmin.

Kuva Pohjanmaasta ei ole yksiselitteinen. Toisaalta se on aika ankea, kun vanhakantaiset arvot jyräävät muutoksen. Mutta Lauralle Isokyrö näyttäytyykin maanläheisen elämän haavekuvana. Jokaisella on oma kokemuksensa Pohjanmaasta. Lukijan käsityksen romaani laittaa puntariin.

Pohjalaisuus (tai yleisemmin maaseudulla eläminen) on silti vain yksi kirjan monista teemoista. Mukaan mahtuu perfektionistisen lähiöäidin ahdistusta, kotisairaanhoidon työläisen surkeaa arkea ja sinkun bisnesnaisen elämää. Ja huhhuh: murrosikäisen tytön yolo selfie. Luulen, että HHH on tarkoituksella tehnyt romaanin, jossa mikään ei ole kovin varmaa tai selvää, vaan lukijalla on tilaa puntaroida asioita. Tämä kirja ei tosiaan ole turha ponnistus, ei kirjailijalle eikä lukijalle.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Anneli Kanto: Lahtarit (2017), 389 sivua

Luulen, että tästä kirjasta tulee pohjalaisten vuoden 1918 sodan  Tuntematon sotilas.

Ennustan, että näistä ihmisistä tulee todempia kuin esikuvansa. Sellainen on fiktion voima ja valta.

Otetaan esimerkiksi Elias Ylivalli, lakitieteen ylioppilas ja jääkäri, josta kirja alkaa ja johon se loppuu. Alkaa idealistisesta jääkäriksi lähtemisestä ja loppuu näihin katkeriin tunnelmiin: ”Olen satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Minulla – meillä – oli unelma ja meillä oli aate. Unelman toteutuessa aate muuttui muuksi.”

Ylivallin muutoksen kuvaus on yksi kirjan vaikuttavimmista. Inhottu upseeri arvostelee sisimmässään Mannerheimin käskyjä, mutta sodan logiikan takia tottelee niitä nurkumatta. Hän ampuu Kalevankankaalla oman sotilaansa, joka ei pysty noudattamaan tappamiskäskyä.

Hermanni Larva-Kokko oli minulle silti romaanin keskeinen sankari, pienen talon poika Ilmajoelta, nähtävästi lähellä kirjailijan isän hahmoa. Herkkoo arastelee Vilppulaan asti tappamista ja Länkipohjaan asti teloittamista, mutta sopeutuu ja turtuu tilanteeseen. Hän empii lopuksi vielä naisten teloittamista, mutta tekee sitten senkin, kun käsky käy. Hermanni selviää sodasta ja jatkaa elämäänsä. Kaikki eivät siihen pysty.

Lahtarit on näkökulmaromaani, jossa on peräti 41 kertojaa, osa todellisia, osa fiktiivisiä. Suuresta henkilögalleriasta huolimatta romaani pysyy kasassa, sillä se seuraa muita tarkemmin kahdeksan kuvitteellisen ihmisen kohtaloa. Jos kiinnostaa, lähetän listan kaikista kertojista sivunumeroittain (anssi.orrenmaa at nic.fi). On antoisaa seurata hahmojen kohtaloita läpi sodan.

Eniten äänessä on Helena Malmberg, kellosepän tytär, 14 kertaa ja 40 sivun verran. Helena lähtee sulhasensa  perään ja selviää hänkin läpi karmeiden vaiheiden. ”Puristin Hermannin mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotilassankari.”

Kanto kirjoittaa kauttaaltaan komeasti. Kalevankankaalla hän antaa Helenalle kirjan ehkä liikuttavimmat sanat: ”Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, vaimot, lapset, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia.”

Samalla tavalla suree lukijakin. Mutta nyt on toinen aika, onneksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016), 200 sivua

Pähkinänkuori oli minulle keskimääräistä parempaa Ian McEwania – mikä tarkoittaa erittäin korkeaa laatua. Olen lukenut kaksitoista kirjaa tältä taitavalta britiltä ja tämän yli menevät vain Sovitus, Lauantai ja Ikuinen rakkaus.

Seuraava lause on mahdollinen vain tässä romaanissa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” Kirjan kertoja on nimittäin miespuolinen sikiö, joka havainnoi älykkäästi ympäristöään.

Tästä erityisestä asemapaikasta käsin sikiö kertoo ympärillään viriävästä jännitysnäytelmästä. Käynnissä on Hamlet-muunnelma, jossa kertojan äiti sunnittelee kertojan isän murhaa kertojan sedän avustamana. Tunnelmaa tihentää sikiön halu vaikuttaa tapahtumiin. Pystyykö hän siihen siihen?

Pähkinänkuoreen mahtuu monta hienoa ominaisuutta: ainutlaatuinen näkökulma, ovela juonenkehittely, havainnot maailmasta, täsmällinen teksti ja musta huumori. Tämä yhdistelmä ei onnistuisi monelta, mutta Ian McEwanilta se hoituu.

Voisi kuvitella, että on hyvin ärsyttävää lukea kirjaa sikiöstä, joka osaa esittää monivivahteisen kuvauksen maailmasta, johon on kohta tulossa. Mutta juuri se on kaikkein vaikuttavinta. Näin loputtoman runsaassa maailmassa me elämme ja olemme jopa oppineet ymmärtämään siitä kaikenlaista. Imperiumien kehitystä, savingy-rypäleen hienouksia, suhteellisuusteorian mahtavuutta, Beatlesien neroutta ja ihmismielen kierouksia. Tämänkin asian pystyi romaani kertomaan: tietoisuuden kehittyminen syntymän ja kuoleman välillä on ihmeellinen kokemus. Kannatti tulla ulos kohdusta ja ryhtyä kehittymään!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi