Tuuve Aro: Kalasatama (2020), 293 sivua

Nykyään romaanit alkavat usein todella vetävästi, mistä syntyy korkea odotus koko kirjalle. Mutta yhtä usein taso ja intensiteetti lopahtavat kohta alkusatsauksen jälkeen. Kyseessä olikin ammattikirjailijan ja ovelan kustannustoimittajan ansa lukijaparan ajan ja pään menoksi. Ja siinähän sitten olet satimessa, koska kynnys lukemisen keskeyttämiseen on ainakin minulla kovin korkea.

Tuuve Aron Kalasatamassa sama efekti toimii myös – mutta juuri toisin päin. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi ladannut huippuosaamisensa vasta viimeiselle sadalle sivulle.

Lainasin Kalasataman kohta sen ilmestymiseen jälkeen vuonna 2020. Aloitinkin, mutta se ei lähtenyt vetämään. Oli kai kiinnostavampaakin lukemista tarjolla.

Hain saman romaanin uudelleen alkuvuonna 2024, koska olin varannut liput Ryhmäteatterin saman nimiseen näytelmään, joka perustuu väljästi juuri tähän Tuuve Aron lesboromaaniin. Ajattelin, että ehkä romaani kuitenkin kannattaa kahlata, onhan kyse sentään Kallio-kirjasta.

Aloitin Kalasataman vasta parin viikon päästä junassa paluumatkalla Helsingistä. Matka venähti yli tunnilla teknisen vian vuoksi, joten luin kirjaa sivulle 175 asti, lopuksi jo aika väsyneenä, koska olin lähtenyt Helsinkiin aikaisin samana aamuna. Aivan kelpo kirja, ajattelin, mutta ei sytyttänyt vieläkään erityisemmin.

Jatkoin seuraavana iltana lukemista kotona. En tiedä, miten paljon kyse oli omasta vireystilasta, mutta pian teksti alkoi vetää aivan eri tavalla. Kun kerronta oli siihen asti ollut selvää omaelämäkerrallista autofiktiota, muuttui se parinsadan sivun paikkeilla omakohtaiseksi esseeksi samoista aiheista, ja hyvin teräväksi sellaiseksi. Erittäin tehokkaaksi, usein hauskaksi ja täysin suorapuheiseksi. Luin Kalasataman loppuun pikkutunneilla, mitä tapahtuu nykyään harvoin. Seuraavana päivänä olin valmis myöntämään, että tässä on toistaiseksi vuoden paras kirjani.

Laadun voi päätellä jo pelkästään sivuista 279-282. Luku alkaa estottomalla lesbouden ylistyksellä (lesbous on vapauden ja tasa-arvon juhlaa) ja päättyy 21-kohtaiseen listaan asioista, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista (esim. Nina Simonen Lontoon-livetaltioinnit 1968, e.e. cummingsin runous, Kate Bushin Hounds of Love, Mövenpickin muhkurainen suklaajäätelö ja Helsingin merenrannat, erityisesti Kaivopuisto. ym ym.).

Laitoin vaimonikin lukemaan nuo neljä sivua. Ja kerroin huomanneeni ne luettuani, että ellen olisi mies (sitä paitsi homofobinen), haluaisin ilman muuta olla lesbo.

Tämän edessä oli toinen ansa: odotus Ryhmäteatterin näytelmää kohtaan kohosi niin korkealle, että arvelin esityksen olevan väistämättä pettymys. Ei ollut, vaan hyvä ehdokas vuoden parhaaksi näytelmäksi. Varsinkin ensimmäinen puoliaika kuvitti romaania todella toimivasti, niin kuin Ryhmäteatteri vain osaa. Kirjan essee-osuuden sijasta toinen puoliaika oli vapaata irrottelua lesbo-teemoista. Esityksen pitkän keston (2 h 40 min) takia katsojan kestokyky joutui koetukselle. Mutta mainio näytelmäkin. Parasta oli kuitenkin, että näytelmä sai lukemaan Tuuve Aron hienon kirjan. (Vaimo lukee sitä nyt, ja minä Tuuven toista romaania.)

Hervé Le Tellier: Poikkeama (2020), 295 sivua

Eihän se voi olla kuin älyvapaata fiktiota, kun kaksi identtistä Boeing-lentokonetta laskeutuu Pariisista New Yorkiin kolmen kuukauden välein sisällään täsmälleen samat 236 matkustajaa.

Mutta siitä fiktiossa juuri onkin kyse: kuvitelluista ajatuskokeista, joista voidaan yrittää vapaasti päätellä, mihin ne voisivat johtaa ja mitä ne ehkä kertovat maailmastamme.

Sitä paitsi tästä älyvapaasta fiktiosta otetaan kaikki ilo irti hyvinkin viihdyttävästi ja älykkäästi. Tämä on moderni Jos talviyönä matkamies, joka siteeraa muun muassa lukemattomia elokuvia. Jos alkaa olla sellainen tunne, että emme ole enää Kansasissa, niin stig ombord vaan – ilman hiilijalanjälkeä.

Kirjan ensimmäisellä kolmanneksella aloitetaan niin monta kiinnostavaa, mutta irrallista tarinaa, että lukijaparka alkaa tuskastua. Mutta kyllä ne vain liittyvät yhteen aivan konreettisella tavalla. Tapahtuu jotain niin hämmästyttävää, että käyttöön joudutaan ottamaan protokolla 42. Numero on siepattu Linnunradan käsikirjasta liftareille ja sen takana on opiskelijahumoristinen vastaus Pentagonin vakavaan kysymykseen: ”Entä jos tulee tilanne, joka ei vastaa mitään eriteltyä tilannetta?”

Nyt koetaan se hypoteettinen tilanne, jossa kolikko jää leijumaan ilmaan. Ja koska protokolla 42 on oikeasti vitsi, joudutaan improvisoimaan.

Pikaisesti koottu monipuolinen tiedemiesten ryhmä päätyy esittämään Valkoiselle talolle kolme teoriaa monistuvasta lentokoneesta:

1) Madonreikä: jos maailma toimii säeteorian mukaisesti, elämme hyperavaruudessa, jossa on 10, 11 tai 26 ulottuvuutta ja lentokone on joutunut Einstein-Rosen-siltaan, jonka taitetussa avaruudessa on tiheydeltään negatiivinen madonreikä.

2) Biotulostuksen vallankumous: superprintterin kaikki ulottuvuudet ovat jatkaneet eksponentiaalista kasvua.

3) Bostomin hypoteesi: olemmekin oikeasti kehittyneitä tietokoneohjelmia.

Kolmas vaihtoehto on kiinnostavin, koska monistuva lentokone voi olla ohjelmoijan asettama testi. Jos emme vastaa siihen tarpeeksi kiinnostavasti, saattaa simulaation vastuutaho katkaista virran systeemistä.

Kirjan loppupuolella seuraa monenlaisia jännittäviä kohtaamisia, kun lentokoneen identtiset matkustajat saatetaan yhteen toisensa kanssa. Jos talviyönä matkamies tapaisi (tai tappaisi) itsensä, mitähän siitä voisi seurata?

Ohimennen todetaan, että Kiinassa on huomattu samanlainen lentokoneen monistuminen. Kiinalaiset ratkaisivat asian omalla autoritäärisellä tavallaan vähin äänin. Matkustajat vain katosivat. Vielä kiinnostavammaksi tilanne käy, kun Atlantin ylle ilmestyy kolmas identtinen Air Francen lentokone matkalla New Yorkiin. Yhdysvaltain presidentti tekee vaikean päätöksen ja tuhoaa koneen ohjuksella. Ei saman koneen sentään voi antaa laskeutua uudelleen ja uudelleen loputtomiin.

Ja kolmas teoria osoittautuu oikeaksi. Kyseessä oli testi, jonka jälkeen vastuutaho katkaisi virran. Sen pituinen se.

Arttu Tuominen: Vapahtaja (2023), 366 sivua

Kaiken uhallakin sanon, että Vapahtaja on paras lukemani kotimainen dekkari.

Uhka tulee vain siitä, että kirjan julistaminen huippuhyväksi nostaa odotukset niin korkealle, että sen jälkeen kirja voikin olla pettymys. Joten lievennän: jos ajattelet ehkä lukea tänä vuonna yhden kotimaisen dekkarin, ehdotan varovasti, että se voisi olla Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa. Eikä aikaisempien osien lukeminen ole tarpeen (minäkään en ole lukenut niitä).

Mutta miksi kannattaisi lukea Vapahtaja?

Se kannattaa lukea siitä huolimatta, että se on melko väkivaltainen, mutta niin nämä nykydekkarit tapaavat olla muutenkin. Ei tämä kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista mässäilyä. Kirjailijaa kiitetään humaaniksi, mikä on jollakin tavalla aivan totta. Hän tuntuu suhtautuvan empaattisesti oikeastaan kaikkiin kuvaamiinsa hahmoihin, ennen kaikkea asunnottomiin ja syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin, jotka sattuvat olemaan kirjan keskeistä henkilögalleriaa ja aihepiiriä.

Toiseksi Vapahtaja tarjoaa on ehkä vakuuttavimmat hypnoosin ja suggestion kuvaukset, mitkä ovat tulleet vastaani missään kirjassa. Ne liittyvät olennaisesti jopa kirjan teemaan (joka ei ole ollenkaan hengellinen).

Dekkariin tapaavat väistämättä kuulua dekkariden kliseet ja maneerit, mutta tässä tapauksessa ne eivät oikeastaan häiritse. Yksi ärsyttävä maneeri on toiminnallinen lopputappelu tai muu kiihdytys. Tässä sekin toimii, koska miljöönä on luontevasti Porin ehkä merkillisin piirre, Kokemäenjoen delta. Kaiken lisäksi kiihdytys tapahtuu juuri siinä suiston osassa, Lyttylässä, jossa olen viettänyt Porin Jazz -mökkiyön joskus 1990-luvun alussa, ja käynyt vieläpä ihmettelemässä mökin omistajan Kauko Kivelän kaivauttamaa monisatametristä juopaa! Odotin koko ajan, että sekin tulisi vielä mukaan kuvaan, mutta se oli sentään liikaa toivottu.

Mistä sitten tiedän, että tämä oli paras kotimainen dekkarini? Tietysti sen saamista korkeista pisteitä. Lisäksi tein viime syksynä katsauksen siihen, mikä ovat kaikkien aikojen parhaat dekkarini niiden parinsadan joukosta, jotka olen tähän mennessä lukenut. Lajeja on neljä: vanhemmat, uudemmat, pohjoismaiset ja kotimaiset. Ja tuossa viimeisessä lajissa Vapahtaja on nyt ykkösenä. Mahtavaa Arttu!

Anssin parhaat dekkarit/trillerit 1.1.2024

 VANHIMMAT

 Arthur  Conan Doyle: Baskervillen koira (1902)

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Raymond Chandler: monta (1939-59)

John LeCarre: Mies kylmästä (1953)

  UUDEMMAT

 Alexander McCall Smith: kaikki 23 Mma Ramotswea

Elmore Leonard: Radikaali juttu (1988)

John Verdon: Numeropeli (2010), 573 sivua

Keigo Higasino: Uskollinen naapuri (2011)

Anthony McCarten: Kaksi tuntia aikaa kadota (2023)

Colleen Hoover: Verityn varjo (2018)

 POHJOISMAISET

Christian Jungersen:  Poikkeus säännöstä (2004), 675 sivua

Leif G.W. Persson: kaksi (2007 ja 2010), 703 ja 525 sivua

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä (2010)

 Liza Marklund: Uutispommi (1998)

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (2010)

Camilla Grebe: Varjokuvat (2018), 461 sivua

  KOTIMAISET

 Arttu Tuominen. Vapahtaja (2023), 366 sivua

Paavo Haavikko: Barr-niminen mies (1976), 144 sivua

Ari Wahlsten: Lumimies (2016), 262 sivua

Hannu Vuorio: BÄNG! (2020), 204 sivua

Eppu Nuotio: Paine (2010), 285 sivua

Kirsi Haapamatti: Maratoonari (2023), 136 sivua, Kirjokansi

Aloitin vuoden 2023 Tukholman maratonilla tammikuussa ja huipensin sen joulukuussa Vantaan maratoniin. Niiden väliin mahtui toistastaa suoritusta, Hieno vuosi taas!

Maraton jäi minulta yhä juoksematta, mutta siinä toisessa harrastuksessa ylsin taas readers flow -suoritukseen, yli sataan opukseen. (Yhdenlaista ekstremeä sekin on, kun pitää hypätä uuteen maailmaan vähintään kolmen päivän välein.)

Tukholman maratonin maailmaan minut vei ruotsalainen kirjailija Sofie Sarenbrant 354-sivuisella dekkarillaan Kuoleman kintereillä (2013). Luin vuosi sitten putkeen kymmenen ruotsalaisen naisdekkaristin tiiliskiveä ja tämä sai parhaat pisteet (yhdessä Camille Greben Varjokuvien kanssa).

Sarenbrantin dekkarin luvut etenevät väliaikojen tahdissa lähtölaukauksesta maaliin. Juoksemisen syke tuntuu hengästyneen kerronnan rytmissä. Tosin aivan uskottavaa ei ole, että rikospoliisi Emma Sköld ehtii käydä niin monessa paikassa yhden maratonin aikana ja vielä napata syyllisen satimeen maaliviivalla. Mutta dekkariksi tämä on keskimääräistä parempi.

Kirsi Haapamatin Maratoonari pääsee siis kovaan sarjaan, mutta pärjää siinä oikein hyvin. Nyt lukuja on yhtä monta kuin kilometrejä, mikä sekin on hyvin vetävä ratkaisu. Kirsi on niin sujuva juoksija ja kertoja, että täysin uskottavan juoksemisen kuvauksen seassa kirjoittajakaverini ehtii kertoa yhtä ja toista juoksijansa muustakin elämästä. Kirjassa on kunnon loppuhuipentuma, minkä jälkeen on pakko kerrata kirjaa enemmän tai vähemmän. Tarkemmin lukien olisi voinut huomata jo matkan varrella, että juoksijan mielessä pyörii muutakin kuin runners flow -kokemus. (Sekin on jäänyt minulta vielä kokematta, vaikka Mielimatka-kirjaa tehdessä yritin ajaa sitä takaa Yhdysvaltojen armeijan oppien avulla.)

Tehokas punelma Kirsi!! Hieno seurata katsomosta, minkälaisiin korkeuksiin vielä pääsetkään tämän riuhtaisun jälkeen, korkkareilla tai ilman.

P.S. Testasin maaliskuussa 2024, mitä pohjalainen lukupiirini piti Maratoonarista. Ja sehän piti! Kahdeksantoista lukupiiriläistä antoi yleisarvosanaksi 3,2 eli hyvä plus.

Tarinaa pidettiin koukuttavana, kielenkäyttöä sujuvana ja romaania sopivan mittaisena, koska sen lukemiseen kului sama aika tai vähemmän kuin päähenkilön maratonin juoksemiseen. Moni kertoi olleensa romaanin myötä ensimmäistä kertaa mukana maratonilla ja saaneensa paljon uutta ja uskottavaa näkemystä lajista.

Eniten keskustelua herätti juoksijan ikävän oloinen persoona. Saiko maratonin aiheuttama rasitus hänet ajattelemaan nuivasti kanssajuoksijoistaan? Vai oliko epäonnistunut remontti suistanut kertojan negatiiviseen kierteeseen? Entä oliko maratoonari lopulta tehnytkään sitä rikosta, jonka hän tunnustaa lopuksi. Siitä esitettiin vaihtoehtoinen teoria.

Kaiken kaikkiaan siis maukas pähkinä purtavaksi. Täydellistä romaaniviihdettä, kehaisi yksi lukupiiriläisistä.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys (2020), 206 sivua

Olen lukenut vuosien varrella kymmenkunta populaaria tietokirjaa suhteellisuusteoriasta, kvanttiteoriasta, kosmologiasta ja kaiken teoriasta ennen tätä pientä vihreää kirjaa. Sellaisilta tekijöiltä kuin Brian Greene, Lee Smolin, Kari Enqvist, Esko Valtaoja, Marcus Chown, Martin Rees, Stephen Hawking, Stephen Web ja Stuart A. Kauffman. Ne kaikki ovat mitä huikeinta science fictionia, mutta tämä hirveä romaanin tapainen on vielä jotain aivan muuta.

Tämä opus yhdistää huikeat teoriat niiden keksijöiden hirmuisiin elämäntarinoihin – ja siinä vasta mennäänkin kovaa ja korkealta. Ainoa pikku pulma lukijaparan kannalta on, että hän ei tiedä, missä valutaan täysin fiktion puolelle ja missä liikuskellaan siinä rajamailla.

Luin kirjan saman tien kahteen kertaa ja tulin hieman hullua hurskaammaksi, kohtalaisilla pohjatiedoilla varustettuna. Voin lausua vain, että tämä on kiehtova, säkenöivä ja mielikuvituksellinen romaani, jossa riittää tämän jälkeenkin pureskeltavaa vielä moneksi lukukerraksi.

Päähenkilöt ovat sellaisia järjen jättiläisiä kuin Albert Einstein, Erwin Schrödinger, Werner Heisenberg, Niels Bohr ja kumppanit. Tämän kirjan jälkeen uskallan väittää, että ajatus aineen aalto-hiukkas-dualismista on joko ihmiskunnan huikeimpia keksintöjä tai hullun houreita (luultavasti molempia).

”Heidän esityksensä poikkesi jyrkästi aiemmasta katsannosta. Fysiikan ei enää pitänyt keskittyä todellisuuteen, vaan siihen, mitä todellisuudesta voitiin sanoa. (…) Ei ollut mitään itsenäisesti olemassa olevaa kvanttitodellisuutta.” Silti: ”Mielestämme kvanttimekaniikka on suljettu teoria, eivätkä sen matemaattiset ja fysikaaliset olettamat taivu enää mihinkään muutoksiin.”

Tämä niin sanottu Kööpenhaminan tulkinta oli 1920-luvun lopulla liikaa jopa kaikkein suurimmalle kuvainraastajalle, Albert Einsteinille. Romaanin mukaan hän sylkäisi Nils Bohrille marssiessaan ulos: ”Jumala ei heitä noppaa!”

Tässä kaikessa meillä on miettimistä aina vain, kohta sata vuotta tuon sylkäisyn jälkeen. Labatutin kirja ei suorastaan selvennä asiaa, vaan enemmänkin herkuttelee sillä, mutta taitavasti. Kiitän lukuvuoteni parhaasta ja käsittämättömimmästä kirjasta.

Arvo Kauppinen: Silkin kääntöpiiri (2023), 252 sivua

Jos olisin lukenut Silkin kääntöpiirin ylistyksen Helsingin Sanomista, olisin ollut myyty sille ensimmäisestä sivusta lähtien, haltioitunut romaanin kerronnasta ja etsinyt siitä salattuja merkityksiä. Mutta koska Hesari ei ikinä tule kertomaan tästä kirjasta, minulla oli täysi vapaus vaikuttua siitä aivan itsenäisesti, keksiä mikä siinä oli niin lumoavaa ja tulkita omin päin sen herättämiä mielikuvia. (Kommentti jatkuu kansikuvan alapuolella.)

Tämä romaani ei päädy Helsingin Sanomien sivuille, koska se on omakustanne, eikä Hesari arvioi sellaisia. Minä sain kirjan käteeni itseltään kirjailijalta, joka on lukupiirini jäsen.

Tiesin kirjasta vain, että se on Intian-matkasta kertova esikoisromaani. Niinpä minulla ei ollut muita ennakkoasenteita kuin uteliaisuus. Hyvin pian huomasin, että kyse ei ole mistään vaivaannuttavasta tekeleestä, vaan harkitusta ja hallitusta sanataiteesta.

Harkittua on leikkisän oloinen kepeys, millä kirjailija kertoo välillä vakavastakin aiheestaan. Tämä on matkakirja yhtä paljon kertoja-Peten omaan päähän kuin Intiaan. Siinä käydään tunnetuissa paikoissa, kuten Goassa, New Delhissä ja Taj Mahalissa. Mutta myös ennenkuulumattomissa kohtaamisissa pyhimystä tapaamassa, advokaatin puheilla ja kaikkein kiehtovimmassa paikassa, syrjäisessä puhvelikylässä. Matkan aikana Petelle selviää moni asia Intiasta, kuten että maan korkein temppeli on tori. Intian magiikka on läsnä, mutta myös maan nurjat puolet tulevat selviksi. Silloin tällöin Peten mieleen juolahtaa myös hänen parin vuoden takainen Espanjan-vaelluksensa, samoin K2-vuoren valloitusyritys.

Lukujen lopuissa Pete lähettää muutaman rivin pituisia arvoituksellisia viestejä kotiin jääneelle Mirja-vaimolleen. Vastatekstiä tarjoavat vaimon päiväkirjaansa riipustamat vuodatukset konttorielämästään, joka sekään ei ole aivan tavallista. Eikä vaimo jaksa lopulta arvuutella, miten Petelle oikein on käynyt Intiassa, vaan… (Tämä on nimittäin myös juonikirja.)

Onnittelut Arvolle! Onnittelin häntä myös sähköpostitse, jolloin varmistui, että tämä romaani ei ole mikään äkillinen onnenkantamoinen, vaan pitkään työstetty ja oman tyylinsä ajan kanssa löytänyt opus. Sitä paitsi jännittävästi opastettu vaellus kiehtovaan maahan, jossa en ollut aikaisemmin uskaltanut käydä. Tämän kirjallisen vierailun hyötysuhde oli loistava.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus (2010), 174 sivua

Tämä oli jo 22. pääsiäinen peräjälkeen, kun luin vaihtoehtoisen romaanin Jeesuksen elämästä – ja nyt tärppäsi kunnolla.

Jeesus-romaanit ovat olleet keskimäärinkin oikein kiinnostavia. Moni taitava kirjailija on pannut parastaan esittäessään oman tulkintansa tästä ihmiskunnan ratkaisevasta hetkestä. Mutta Philip Pullman palautti kerralla mieleen sen, miksi jaksan harrastaa tätä kirjallisuuden lajia.

Britti esittää ovelan fiktion avulla syvällisen näkemyksensä siitä, mistä tässä vaikuttavassa tarinassa oikein on kyse. Vertailukohtina tulevat mieleen lähinnä Miguel de Unamunon romaani Pyhän miehen uhri, suurinkvisiittori-kohtaus Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä ja Gösta Ågrenin esipuhe Rakentaja-runokokoelmasta. Mutta Pullman tarjoaa näitäkin antoisamman lukukokemuksen.

Pullmanin ajatuskokeessa Maria synnyttikin kaksoset: uljaan Jeesuksen ja heiveröisemmän Kristuksen. Jeesuksesta kasvaa vähitellen se julistaja, jonka me tunnemme. Kristuksen tehtävä ei ole sen vähäisempi, sillä hän ihailee veljeään niin paljon, että kirjaa ylös tämän vaiheita, sopivasti kaunistellen ja parannellen. Näin Kristus laskee työllään perustan sille kirkolle, jonka epäuskoinen jäsen minäkin olen aina vain, yli 2000 vuotta myöhemmin.

Kristus käy kirjan edetessä muukalaisen (tai enkelin) kanssa keskusteluja, joiden avulla Pullman pystyy esittämään näkemyksensä Jeesuksen tarinasta. Ja varmemmaksi vakuudeksi kirjailija kertoo 12-sivuisessa jälkipuheessa suorasanaisesti oman uskonsa polusta ja romaanin ratkaisuista.

Näin muukalainen vastaa, kun Kristus ihmettelee, miksi Jeesuksen pitäisi herätä henkiin pääsiäisenä:

”Jos hän ei virkoa eloon uudelleen, mikään ei käy toteen. Jos hän ei nouse haudastaan, lukemattomien vielä syntymättömien usko kuolee kohtuun, ja siitä haudasta ei mikään nouse. Sanoin sinulle, että totuus ei ole yhtä kuin historia, vaan se on peräisin iankaikkisuudesta ja lankeaa pimeyteen kuin valo. Sellainen on totuus. Se on totuus joka tekee kaiken todeksi. Se on valo joka valaisee maailman.”

”Mutta toteutuuko se?”

”Ajattele orpolasta eksyksissä, kylmissään ja nälissään. Ajattele sairasta miestä tuskien ja pelon kynsissä. Ajattele kuolevan naisen kauhua lähestyvästä pimeydestä. Kädet ojentuvat lohduttamaan, ruokkimaan ja lämmittämään heitä, lempeät ja tyynnyttävät äänet puhuttelevat heitä, heille on tarjolla pehmeät vuoteet, kauniin laulut, lohtu ja ilo. Ja ne lempeät kädet ja hellät äänet tekevät työtään riemumielin, sillä ne tietävät, että eräs mies kuoli ja nousi kuolleista, ja että se totuus riittää karkottamaan kaiken pahan maailmasta.”

”Vaikka niin ei käynytkään.”

Enkeli ei sano tähän mitään. Sen sijaan Kristus ymmärtää yskän ja käy näyttäytymässä naisille ylösnousseena Jeesuksena. Ja siitä hetkestä alkaa tarina, jonka ansiosta minulla on loistavia lukurauhan päiviä tänäkin pääsiäisenä.

Lauri Pakkala: Pikitie (1963), 268 sivua

Ilmajokinen kirjailija Lauri Pakkala (1924-1976) kirjoitti maineikkaimman kirjansa, kun olin 3-vuotias. Silloin Pikitie jäi välistä, mutta voisikohän sillä olla jotain sanomista nyt, melkein 60 vuotta myöhemmin?

No kyl voi! Pakkala oli yleensä murheellisten aiheiden kirjailija, mutta Pikitiessä hän ottaa rentoa etäisyyttä ja katsoo aiheitaan paljolti hyvän huumorin kautta. Tässäkin kirjassa juopotellaan aivan tarpeeksi, mutta kyse on ennen kaikkea uuden ja vanhan törmäyksestä. Nyt puhutaan ajasta jolloin isä television ja traktorin osti sekä tielaitos rakensi valtatien halki Kellokummun kunnan.

Tarina on fiktiivinen, mutta Kellokummussa on niin paljon tuttuja piirteitä, että sen paikalle voi hyvin kuvitella Ilmajoen. Läheinen Joen kaupunki on tietysti Seinäjoki, josta tielinja vedetään Rannikon kaupunkiin, joka puolestaan voisi olla Kaskinen tai Vaasa.

Paikat eivät ole tärkeitä, vaan ihmisten reaktiot pikitien rakentamiseen. Kirjasta löytyy peräti 40 nimettyä henkilöä, joista noin puolet pääsee elävämmän kuvauksen kohteeksi (ja neljä heistä hengestään, osin tien takia). Tarina pysyy hyvin kasassa ja henkilöiden väliset suhteet paljastavat kaikenlaista heidän asennoitumisestaan uuteen aikaan.

Mestari Väinö Keula viihtyy paikallisen Siiri Someron kamarissa niin hyvin, että Siiri lähtee hänen mukaansa Helsinkiin. Jussilan paappa taas vierastaa rakkovaivansa takia pikitietä, koska sen takia on hankala käydä enää liruttelemanssa rappusilta. Henkilögalleriasta löytyy Lakeus-ravintola tarjoilija Marisko Merisalo, joka tekee tulevaan appiukkoonsa lähtemättömän vaikutuksen heinäpellolla. Mukana on myös pohjalainen jäärä Herkko Putula, joka vastustaa valtatietä niin sinnikkäästi, että tie kavennetaan hänen tupansa kohdalla yksikaistaiseksi.

Sörnäisissä syntynyt pyykkäri Synnöve Söder saa lausua kirjassa painavan kokonaisarvionsa Kellokummun kunnan oloista:

”Tätä armasta Kellokumpua hallitsevat muutamat paksupäiset isännät, jotka itse ovat syntyneet manttaalikirjat kaulassa ja jotka nukkuvat sängyissään paksua lompakkoaan patjana käyttäen ja istua pöhöttävät valtuuston jakkaroilla vuodesta vuoteen. Ja nämä muutaman isännät riskeeraavat pitäjän väkiluvulla, joskus jopa ihmishengillä, sillä heille on jokainen teollinen yritys ja pitäjän hyvää tarkoittava uudistus mitä suurin kauhistus. He pelkäävät teollisuutta. Miksi? Siksi, että teollinen toiminta saattaisi aiheuttaa muutoksia myös valtuuston paikkajakoon. Se ei olisikaan enää isäntien alahuone. Ja jos täällä on ammoin ollut joku sotapäällikkö nuijineen ja kirveineen, ei kai se edellytä sitä, että hänen muistomerkkinsäkin olisi jokapäiväinen hiljentymispaikka, niin kuin kaikkein paksuimmat parkkinahan kasvattajat täällä tänään hymisevät. Tänä päivänä ei eletä kuvilla eikä Jumalan sanalla. Nyt tarvitaan työtä ja sen tuottamaan jokapäiväistä leipää. Mutta sitä ei tavallinen kuolevainen Kellokummussa saa. Ja siksi täältä muuttavat kaikki pois…, kaikki, joilla ei ole perintötiloja ja kaikki, jotka vain suinkin pääsevät, He hakeutuvat sinne, missä on teollisuutta. Ei siksi, että he ylenpalttisesti rakastaisivat sitä kyrsää, jonka koneen rattaat hänen pöydälleen pyöräyttävät, vaan siksi, että saisivat tänään varmuuden huomisesta leivästä.”

Ja niinhän siinä kävi, että ruokateollisuuden ykkönen oli jo tulossa Ilmajoelle, mutta Synnöven kuvaaman asenteen takia maan suurin lihakylä seisoo nykyään Joen kaupungin kamaralla.

Anni Kytömäki: Margarita (2020), 582 sivua

Lähdin urakoimaan tätä tiiliskiveä aika nihkein miettein. Se oli viipynyt kirjaston pitkässä varausjonossa niin kauan, että olin alkanut jo toivoa Finlandiaa Tommi Kinnuselle. Mutta sitten kun sain Margaritan käsiini Finlandia-voittajana, niin olihan se kahlattava läpi.

Ensimmäiset noin 150 sivua oli aivan kivaa luettavaa. Kytömäki hyödynsi taitavasti hierojan ammattiaan, kun kuvasi Sennin työtä Kankariston kylpylässä vuonna 1950 (esikuvana Ikaalisten kylpylä). Kytömäki esitti oikeastaan kokonaisen hieromisfilosofian:

Jos asiakas haluaa puhua, kuuntele tarkasti, isä neuvoi. Tämä työ on raskasta ruumille ja mielelle, joten aina kun on mahdollista, anna asiakkaan johdattaa ajatuksesi toisaalle. (sivu 64) Kun kuuntelet, opit tuntemaan asiakkaan, isä muistuttaa. Saat selville mistä hän on kiinnostunut, mikä hänelle on tärkeää. (65) Hierontakin on aaltoja, liikettä, joka muuttaa kohdettaan, ihonalaista maailmaa. Fysiikka ja kemia mahdollistavat niin paljon, etten oikeastaan keksi mihin henkiolentoja tarvittaisiin, isä virkkoo. (92) Pitkä hieronta pehmentää lihasten lisäksi myös kielenkantoja, ja silloin asiakas saattaa rupatella laveammin kuin muuten rupattelisi. Häntä on suojeltava myös itseltään. (115)

Ja seurasihan siitä hieronnasta muutakin mielenkiintoista. Mutta sen jälkeen käänteet avautuivat niin hitaasti, että vielä vähän ennen loppulukuja ihmettelin, miksi tämä eri suuntiin hajoava kirja oli ylipäätään ansainnut Finlandian.

Kaunis loppunousu kuitenkin pelasti kaiken ja solmi langat yhteen. Viimeiset kymmenet sivut eivät jättäneet enää mitään toivomisen varaa. Kytömäki hyödynsi myös luontokartoittajan ammattitaitoaan niin taitavasti, että laitoin saman tien varaukseen tämän ovelan juonenpunojan ja eläväisen luontokuvaajan Kultarinnan ja Kivitaskun.

Lopullisesti olin myyty, kun Margarita huipentui pienelle pohjoispirkanmaalaiselle erämaajoelle, Haukkajoelle, minkä meloin poikani kanssa tasan 20 vuotta sitten. Hmm, tarkemmin ajatellen ilmassa (tai vedessä) saattoikin olla jotain jännää, kun nukuttiin yö teltassa Karhukosken äärellä…

Paula Nivukoski: Mainingin varjo (2020), 381 sivua

Paula Nivukosken esikoisromaani Nopeasti piiretyt pilvet (2019) yllätti pari vuotta sitten iloisesti. Kirja kertoi liikuttavasti pohjalaisnaisen päättäväisyydestä vuosien 1909-24 Isossakyrössä.

Vielä isompi yllätys on, että Nivukosken toinen romaani Maininkien varjo (2020) on jopa esikoista vaikuttavampi. Sekin sijoittuu vuosien 1909-10 Pohjanmaalle ja teema on taas pohjalaisen naisen sinnikkyys.

Suunnilleen yhtäläinen on kirjojen tyylikin, jota voisi kutsua vaikka runolliseksi realismiksi.

Mutta kun esikoisessa oltiin isokyröläisessä pohjalaistalossa, vie Maininkien varjo pohjalaiseen pappilaan ja Pohjanlahden luodolle.

Koska pappila on Kyrönjoen rannalla ja siinä tuntui meren läheisyys, sijoitin Evalinan kodin Vähäänkyröön, jossa pappila on pysynyt pappilana yli 400 vuotta (tsemppiä nykyisen isännän Petri Hautalan perheelle).

Kun Evalina ja kalastaja Anders tapaavat keväällä 1909 kaupungin kevätmarkkinoilla, kuvittelin kaupungin heti Pietarsaareksi. Pari vihjettä tuki myöhemmin tätä käsitystä (sivulla 273).

Evalina ja Anders soutivat elokuussa 1909 asuttamaan pientä Pohjanlahden ulkoluotoa, jolloin seurasin heitä mielessäni kajakilla Luodon kunnan luoteispuolelle Lillgrundetille tai ehkä jopa Lilla tai Stora Kallbergetille. Reitti ja sijainti sopivat kuvaukseen, vaikka maa on vuoden 1909 jälkeen kohonnut melkein metrin. Mutta koska pariskunta käy kesän lopulla Tankarin majakka- ja kappelisaarella, tuo voisi olla aivan mahdollinen tienoo. Mielikuvituksen käytössä on tosin kivistä pohjalaista saaristoa reilusti yli sadan kilometrin mitalta.

Tarkka paikka ei tietenkään ole tärkeä, mutta se on, että näille Pohjanmaan äärimmäisille reunoille on nyt kirjoitettu hätkähdyttävän hieno romaani. Se tuo mieleen Anni Bloqvistin Myrskyluodon Maijan ja Ulla-Lena Lundbergin saaristolaistarinat, mutta on silti aivan omansa. Niin pelottavan vakuuttavasti Nivukoski eläytyy meren saartamien sankareidensa kohtaloon. (Kyllä, sopii mainiosti myös korona-ajan eristäytymisen tunnelmiin.)

Tämä on uusinta pohjalaista maailmankirjallisuutta!