Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (2018), 552 sivua

Seinäjokelaisen Henna Helmi Heinosen esikoisromaani Veljen vaimo oli niin tiheän tenhoava, että ahmaisin heti perään saman kirjailijan paljon paksumman uutuuden. Myös Pala omaa taivasta oli vaikuttava, mutta ihan toisella tavalla.

Veljen vaimo vaati ensi sivuilta lähtien tarkkaa keskittymistä ja 22 romaanihenkilön piirtämistä paperille. Tämä on kirja ihmisten muuttuvista suhteista, joiden vivahteiden kuvaamisessa HHH on taitava. Lukija pääsee syvälle kertojien päiden sisälle. Bonuksena löytyy kauniita ajatuksia elämästä.

Pala omaa taivasta on myös kolmen kertojan romaani, mutta nyt henkilökaaviota ei tarvita. Kun esikoisessa lähinnä käväistään Kuortaneella, on Pohjanmaa on yksi  uutuuskirjan pääaiheista. Isossakyrössä viihdytään enemmän kuin Helsingissä. Ansku asuu siellä ja Laura tekee sinne kaksi (elämäänsä) vaikuttavaa vierailua.

En keksi toista nykykirjaa, jossa lukija pääsisi samalla tavalla arvioimaan pohjalaisuutta eri perspektiiveistä. Edellisen sukupolven kirjoista tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa (1983), varsinkin loppupuolen arkisen jylhissä tragedioissa. Tuurin katse on kuitenkin miehinen, kun Pala omaa taivasta on naisellisempi ja moniäänisempi. Taivaan palakin nähdään teuraaksi joutuvan sian silmin.

Kuva Pohjanmaasta ei ole yksiselitteinen. Toisaalta se on aika ankea, kun vanhakantaiset arvot jyräävät muutoksen. Mutta Lauralle Isokyrö näyttäytyykin maanläheisen elämän haavekuvana. Jokaisella on oma kokemuksensa Pohjanmaasta. Lukijan käsityksen romaani laittaa puntariin.

Pohjalaisuus (tai yleisemmin maaseudulla eläminen) on silti vain yksi kirjan monista teemoista. Mukaan mahtuu perfektionistisen lähiöäidin ahdistusta, kotisairaanhoidon työläisen surkeaa arkea ja sinkun bisnesnaisen elämää. Ja huhhuh: murrosikäisen tytön yolo selfie. Luulen, että HHH on tarkoituksella tehnyt romaanin, jossa mikään ei ole kovin varmaa tai selvää, vaan lukijalla on tilaa puntaroida asioita. Tämä kirja ei tosiaan ole turha ponnistus, ei kirjailijalle eikä lukijalle.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Anneli Kanto: Lahtarit (2017), 389 sivua

Luulen, että tästä kirjasta tulee pohjalaisten vuoden 1918 sodan  Tuntematon sotilas.

Ennustan, että näistä ihmisistä tulee todempia kuin esikuvansa. Sellainen on fiktion voima ja valta.

Otetaan esimerkiksi Elias Ylivalli, lakitieteen ylioppilas ja jääkäri, josta kirja alkaa ja johon se loppuu. Alkaa idealistisesta jääkäriksi lähtemisestä ja loppuu näihin katkeriin tunnelmiin: ”Olen satavuotias, elämään kyllästynyt vanhus, joka ei halua nähdä enää yhtään uutta aamua. Minulla – meillä – oli unelma ja meillä oli aate. Unelman toteutuessa aate muuttui muuksi.”

Ylivallin muutoksen kuvaus on yksi kirjan vaikuttavimmista. Inhottu upseeri arvostelee sisimmässään Mannerheimin käskyjä, mutta sodan logiikan takia tottelee niitä nurkumatta. Hän ampuu Kalevankankaalla oman sotilaansa, joka ei pysty noudattamaan tappamiskäskyä.

Hermanni Larva-Kokko oli minulle silti romaanin keskeinen sankari, pienen talon poika Ilmajoelta, nähtävästi lähellä kirjailijan isän hahmoa. Herkkoo arastelee Vilppulaan asti tappamista ja Länkipohjaan asti teloittamista, mutta sopeutuu ja turtuu tilanteeseen. Hän empii lopuksi vielä naisten teloittamista, mutta tekee sitten senkin, kun käsky käy. Hermanni selviää sodasta ja jatkaa elämäänsä. Kaikki eivät siihen pysty.

Lahtarit on näkökulmaromaani, jossa on peräti 41 kertojaa, osa todellisia, osa fiktiivisiä. Suuresta henkilögalleriasta huolimatta romaani pysyy kasassa, sillä se seuraa muita tarkemmin kahdeksan kuvitteellisen ihmisen kohtaloa. Jos kiinnostaa, lähetän listan kaikista kertojista sivunumeroittain (anssi.orrenmaa at nic.fi). On antoisaa seurata hahmojen kohtaloita läpi sodan.

Eniten äänessä on Helena Malmberg, kellosepän tytär, 14 kertaa ja 40 sivun verran. Helena lähtee sulhasensa  perään ja selviää hänkin läpi karmeiden vaiheiden. ”Puristin Hermannin mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotilassankari.”

Kanto kirjoittaa kauttaaltaan komeasti. Kalevankankaalla hän antaa Helenalle kirjan ehkä liikuttavimmat sanat: ”Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, vaimot, lapset, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia.”

Samalla tavalla suree lukijakin. Mutta nyt on toinen aika, onneksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016), 200 sivua

Pähkinänkuori oli minulle keskimääräistä parempaa Ian McEwania – mikä tarkoittaa erittäin korkeaa laatua. Olen lukenut kaksitoista kirjaa tältä taitavalta britiltä ja tämän yli menevät vain Sovitus, Lauantai ja Ikuinen rakkaus.

Seuraava lause on mahdollinen vain tässä romaanissa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” Kirjan kertoja on nimittäin miespuolinen sikiö, joka havainnoi älykkäästi ympäristöään.

Tästä erityisestä asemapaikasta käsin sikiö kertoo ympärillään viriävästä jännitysnäytelmästä. Käynnissä on Hamlet-muunnelma, jossa kertojan äiti sunnittelee kertojan isän murhaa kertojan sedän avustamana. Tunnelmaa tihentää sikiön halu vaikuttaa tapahtumiin. Pystyykö hän siihen siihen?

Pähkinänkuoreen mahtuu monta hienoa ominaisuutta: ainutlaatuinen näkökulma, ovela juonenkehittely, havainnot maailmasta, täsmällinen teksti ja musta huumori. Tämä yhdistelmä ei onnistuisi monelta, mutta Ian McEwanilta se hoituu.

Voisi kuvitella, että on hyvin ärsyttävää lukea kirjaa sikiöstä, joka osaa esittää monivivahteisen kuvauksen maailmasta, johon on kohta tulossa. Mutta juuri se on kaikkein vaikuttavinta. Näin loputtoman runsaassa maailmassa me elämme ja olemme jopa oppineet ymmärtämään siitä kaikenlaista. Imperiumien kehitystä, savingy-rypäleen hienouksia, suhteellisuusteorian mahtavuutta, Beatlesien neroutta ja ihmismielen kierouksia. Tämänkin asian pystyi romaani kertomaan: tietoisuuden kehittyminen syntymän ja kuoleman välillä on ihmeellinen kokemus. Kannatti tulla ulos kohdusta ja ryhtyä kehittymään!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Antti Tuuri: Tangopojat (2016), 317 sivua

tangopojatTangopoikia on kiitelty lähinnä Tuurin uutena ajan ja paikan valtauksena, siis 1960-luvun Ruotsin-siirtolaisuuden kuvituksena.

Onhan se niinkin, mutta minulle kirja on enemmän toisenmoista valtailua. Enkä tarkoita edes tanssiorkesterin elämänmenoa, vaan niin erikoista asiaa kuin miehen ja naisen suhdetta. Siinä lajissa Tuuri on ollut ehkä hieman kömpelö, mutta kypsemmällä iällä jäyhä kauhavalainen on käynyt käsiksi ensin Alkemistin parisuhteeseen ja nyt tähän Saulin ja Elinan krouvimpaan tapaukseen.

Tuuri on kertonut, että hänellä on tapahtumisen tason lisäksi kirjoissaan mielessä myös syvempiä kerrostumia. Minusta sellainen on nyt päähenkilön itsepintainen halu saada elämänsä nainen kumppanikseen, minkä takia täytyy olla valmis erinäisiin uhrauksiin.

En ole aivan varma, onko Saulin ja Elinan rakkaustarina tarkoituksella näin kovin karkea vai onko kirjailija itse vielä tässä aihepiirissä hieman kovakourainen. Saulin toistuvat ikävät fantasiat, Elinan tylsät panemisen kokemukset ja pariskunnan kömpelöt lähestymiset eivät ole aivan normaalin tasapainoista Tuuria. Mutta ehkä ne haluavat kuvata aikojen ja tapojen kulmikasta murrosta 1960-luvulla.

Vielä syvemmällä tasolla nyt ei nojata Jumalan johdatukseen, vaan omaan tahtoon ja sattumaan. Hiljaisen sinnikäs Sauli saavuttaa haluamansa, mutta ei yksin omasta ansiostaan, sillä kohtalollakin on monet sormensa pelissä. Kaikkein eniten sillä hetkellä, kun päähenkilö suunnistaa jo kartta kädessä kohti Eevan kutsua, mutta velipuolen yllättävä kohtaaminen kääntääkin suunnan taas kohti Elinaa. Näin pienestä voi loppuelämä olla kiinni – Tolstoin ja Dostojevskin maailmojen sekoituksesta, tahtomisten ja sattumusten yhdistelmästä.

Mutta kenen loppuelämä? Nähtävästi pitää odottaa Tangopoikien jatko-osaa, että saa varmuuden siitä, kenenkä poikia Antero oikein onkaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Jari Tervo: Matriarkka (2016), 448 sivua

matriarkkaMatriarkka alkaa kahden sivun mittaisella 30 keskeisen henkilön kuvauksella. Kun sen jälkeen luin kymmenen ensimmäistä sivua, paljonkaan niistä ymmärtämättä, oli pakko pysähtyä ja tehdä valinta. Joko lopetan lukemisen tähän tai piirrän henkilökaavion ja aloitan alusta.

Päätin ottaa uuden alun ja rakentaa sukupuun. Kun nyt parin viikon ahkeran opiskelun jälkeen olen puurtanut Matriarkan loppuun, paperilla on 4o ihmisen monipolvinen, osin muuntunut asetelma ja arvelen ymmärtäneeni, mitä Tervo ajoi kirjallaan takaa.

Ajattelen myös, että on tämä vaikuttava kirja, mutta olisi se voinut päästää helpommallakin. Tervon teksti on eri suuntiin harottavista merkityksistä niin tiheää, että lukijan on pakko hakea aika lailla tavallisesta poikkeava asento ja rytmi. Kun niin tekee, on kerronta rikasta, nautittavaa ja yllättävää. Tosin myös vaativaa, poukkoilevaa ja ärsyttävää.

Ärsyttävää on se, että näillä taidoilla ja tiedoilla inkeriläisten tarinasta olisi voinut koota vetävämmän romaanin. Nyt Tervo halusi mahduttaa siihen Simpukan kylän macondomaisen maalailun, Siperian-reissun tyrmäävän kuvauksen, monipolvisen sukudraaman ja tämän päivän näkökulman inkeriläisyyteen, kaikki nämä sikin ja sokin.

Lukijalta vaaditaan paljon, mutta hänet myös palkitaan, tuhat ja yksi kertaa. Juonenkäänteet tarjoavat pommeja ja lauseista löytyy räjähdyspanoksia (Aavan meren tuolla puolen jossain on Thaimaa). Moni ajatusrakennelma vetää jalat alta: Suomi tuntui kovalta, kylmältä ja vieraalta, samasta kielestä ja uskosta huolimatta. Inkeriläiset iloitsivat vähästä. Suomalaiset eivät edes paljosta. Ja tohtori Juuso Lapua on aivan huikea versio dosentti Johan Backmannista.

Uskaltaisinko suositella Matriarkkaa luettavaksi? En oikeastaan, arvoisa lukija. Pelkäisin, että tuhlaisit liikaa arvokasta aikaasi Tervon kiemuroiden seuraamiseen. Sen sijaan voisit katsoa viikon kohokohdan, isänmaan omantunnon terävät alkurepliikit Uutisvuodossa. Ja voisihan siitäkin elätellä toiveita, että Tervo tekisi kaikista parhaimman kirjansa saamelaisten kovasta kohtalosta Suomenmaassa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Michel Houellebecq: Alistuminen (2015), 266 sivua

alistuminenEikös se ollut niin, että kunnon kirjan pitäisi häiritä lukijaansa? No nyt tuli vastaan romaani, joka ei vain häiritse, vaan hämmentää, oikein kunnolla.

Päähenkilö on tyypillinen ranskalainen intellektuelli, ateistinen kirjallisuuden professori, jolla on enemmän tyttöystäviä kuin periaatteita. Eletään vuotta 2022, jolloin Muslimiveljeskunta ottaa Ranskassa vallan nopeasti kasvaneen kannattajakuntansa ja äkisti auenneen poliittisen pelin tuloksena.

Päähenkilö suhtatuu uuteen vallanpitäjään aluksi epäluuloisesti ja pelokkaasti, pakeneekin Pariisista maaseudulle levottomuuksien uhatessa. Mutta samaan aikaan hän on otollista maaperää vieraille vaikutteille. ”Jostain kumman syystä länsimaat ylpeilivät vaalijärjestelmällään, vaikka se tuskin oli kahden kilpailevan jengin valtataistelua ihmeellisempää, ja menivät joskus jopa niin pitkälle, että aloittivat sotia tuputtaakseen omaa järjestelmäänsä maille, jotka eivät olleet siitä lainkaan innoissaan.” Aika ikävästi sanottu meidän pyhästä demokratiastamme, mutta se on vasta alkua.

Professori saa potkut Pariisin-Sorbonnen yliopistosta, kuten suurin osa kollegoistaan, ja tietenkin kaikki naiset. Opiskelijoille ilmaantuvat burkhat ja harvojen virkoihin jääneiden palkat kolminkertaistuvat, kiitos saudimiljoonien. Uusi rehtori on osannut kääntyä muslimiksi ajoissa ja alkaa käännyttää päähenkilöäkin. Oudot tavat alkavat maistua yhä paremmilta, niin kuin baklava ja libanonilainen viini. Islamilaisuuskin näyttäytyy kristinuskon toimivampana pikkuveljenä. Kristinusko nimittäin perustuu lähinnä Jeesuksen dekadenttiin persoonaan, kun taas islamilaisus on ymmärtänyt perheen  olevan kaiken perusta. Sen silmin Eurooppa on vajonnut kuvottavaan mädännäisyyteen, koska ei ole pystynyt torjumaan napakasti homoavioliittoja, aborttioikeutta ja naisten työntekoa.

Paluuta yliopistoon puntaroivalla intellektuellilla on kohta enää kaksi kysymystä: Minkä suuruinen palkkani olisi? Montako vaimoa saisin? Rehtori vastaa palkan olevan sen verran hyvä, että kolmekin vaimoa olisi helposti saatavilla. Hänellä itsellään heitä on neljä, joista nuorin on 15-vuotias. Kun vielä opiskelijatyttöjen asujen peittävyyden ongelmakin luvataan ratkaista, alkaa asia olla selvä.

Rehtorin ylellisestä kodista aukeaa näkymä roomalaisille raunioille, mistä seuraa luonnollinen ajatus. ”Roomalaiset olivat varmasti loppuun asti kokeneet olevansa ikuinen sivilisaatio, kunnes heidän imperiuminsa hajosi.”

Hyvin häiritsevää, kovin ikävää ja erittäin taitavaa. Toisin sanoen onnistunut suositus Apila-kirjaston sunnuntaivieraalta, Seinäjoen ammattikorkeakoulun rehtori Tapio Varmolalta.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Peter Sandström: Valkea kuulas (Transparante blanche), 2013 ja Karin Erlandsson: Minkkitarha (Minkriket), 2014

Valkea kuulasPikkuruinen rannikkopohjalainen Uusikaarlepyy on kuulkaas kaunokirjallisuuden suurkaupunki!

Ensin Peter Sandström kirjoittaa kutkuttavan tarinan omenatarhurin perheen vaiheista. Sitten Karin Erlandsson kuvaa eläytyvästi minkkitarhaperheen koko elämän kaaren. Sanomattakin on selvää, että molemmat kirjat ovat vahvasti omaelämäkerrallisia ja perustuvat sisältäpäin koettuun todellisuuteen.

Paitsi että tuo viimeksi mainittu lause ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Näin nämä taitavat kirjailijat vievät meitä lukijaparkoja mennen tullen.

MinkkitarhaPeter Sandström on kyllä syntynyt samana vuonna 1963 kuin päähenkilönsä ja hänen isänsä oli Uusikaarlepyyn kaupunginpuutarhuri. Mutta isän varhainen kuolema ja useimmat muutkin juonen käänteet ovat aivan keksittyjä. Kirjailija ei edes tiedä, kenen nuoren miehen kuvan kustantaja on ostanut kirjan kanteen. Karin Erlandsson ei puolestaan tiennyt minkkitarhoista juuri mitään ennen kirjansa tekemistä, eikä ollut käynyt sellaisessa aikaisemmin edes paikan päällä.

Kirjoittajien yhteydet kirjoihin ovat tietysti vain hauska mauste, sillä ydin on muualla. Valkeassa kuulassa se on hienossa ajan kulumisen pohdiskelussa ja juonen maukkaissa käänteissä. Onhan se herkullista, kun pappi siunaa hiekkasäkit haudan lepoon, vaikka on itse ollut kaivamassa vainajan varsinaista hautaa tämän kotitalon pihalle. Minkkitarha taas onnistuu samaistamaan lukijan sekä tarhaajien ahkeraan yrittäjyyteen että sen saman elinkeinon kritiikkiin. Ei ihme, että kirja eteni myös Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.

Itse 7500 ihmisen ja satojen tuhansien minkkien Uusikaarlepyy on yhtä aikaa outo ja vieras, lähellä mutta etäällä, aivan niin kuin me suomenkieliset uusikaarlepyyläisille. Valkean kuulaan perhe autoilee yleensä vain rannikkoa pitkin, mutta uskaltautuu kirjassa käymään myös sisämaassa ”suomalaisten parissa”. Hauskaa on, kun molemmissa kirjoissa luetaan Ågrenin runoilijaveljeksiä. Paikallisella kirjallisuudella on jykevät juurensa.

Sekin on mukavaa, että nämä molemmat kirjat päätyivät Seinäjoen Apila-kirjaston torstain lukupiirin kirjaksi. Minkkitarha sai keskimääräiseksi pistemääräksi peräti 4- ja Valkea kuulas 3½. Uusikaarlepyyn kirjallisuuden esiinmarssi jatkuu yhä, sillä Gösta Ågrenin runokirja Rakentaja on lukupiirin käsittelyssä to 31.3. klo 17:30. Saa tulla mukaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti