Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016), 200 sivua

Pähkinänkuori oli minulle keskimääräistä parempaa Ian McEwania – mikä tarkoittaa erittäin korkeaa laatua. Olen lukenut kaksitoista kirjaa tältä taitavalta britiltä ja tämän yli menevät vain Sovitus, Lauantai ja Ikuinen rakkaus.

Seuraava lause on mahdollinen vain tässä romaanissa: ”Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.” Kirjan kertoja on nimittäin miespuolinen sikiö, joka havainnoi älykkäästi ympäristöään.

Tästä erityisestä asemapaikasta käsin sikiö kertoo ympärillään viriävästä jännitysnäytelmästä. Käynnissä on Hamlet-muunnelma, jossa kertojan äiti sunnittelee kertojan isän murhaa kertojan sedän avustamana. Tunnelmaa tihentää sikiön halu vaikuttaa tapahtumiin. Pystyykö hän siihen siihen?

Pähkinänkuoreen mahtuu monta hienoa ominaisuutta: ainutlaatuinen näkökulma, ovela juonenkehittely, havainnot maailmasta, täsmällinen teksti ja musta huumori. Tämä yhdistelmä ei onnistuisi monelta, mutta Ian McEwanilta se hoituu.

Voisi kuvitella, että on hyvin ärsyttävää lukea kirjaa sikiöstä, joka osaa esittää monivivahteisen kuvauksen maailmasta, johon on kohta tulossa. Mutta juuri se on kaikkein vaikuttavinta. Näin loputtoman runsaassa maailmassa me elämme ja olemme jopa oppineet ymmärtämään siitä kaikenlaista. Imperiumien kehitystä, savingy-rypäleen hienouksia, suhteellisuusteorian mahtavuutta, Beatlesien neroutta ja ihmismielen kierouksia. Tämänkin asian pystyi romaani kertomaan: tietoisuuden kehittyminen syntymän ja kuoleman välillä on ihmeellinen kokemus. Kannatti tulla ulos kohdusta ja ryhtyä kehittymään!

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Antti Tuuri: Tangopojat (2016), 317 sivua

tangopojatTangopoikia on kiitelty lähinnä Tuurin uutena ajan ja paikan valtauksena, siis 1960-luvun Ruotsin-siirtolaisuuden kuvituksena.

Onhan se niinkin, mutta minulle kirja on enemmän toisenmoista valtailua. Enkä tarkoita edes tanssiorkesterin elämänmenoa, vaan niin erikoista asiaa kuin miehen ja naisen suhdetta. Siinä lajissa Tuuri on ollut ehkä hieman kömpelö, mutta kypsemmällä iällä jäyhä kauhavalainen on käynyt käsiksi ensin Alkemistin parisuhteeseen ja nyt tähän Saulin ja Elinan krouvimpaan tapaukseen.

Tuuri on kertonut, että hänellä on tapahtumisen tason lisäksi kirjoissaan mielessä myös syvempiä kerrostumia. Minusta sellainen on nyt päähenkilön itsepintainen halu saada elämänsä nainen kumppanikseen, minkä takia täytyy olla valmis erinäisiin uhrauksiin.

En ole aivan varma, onko Saulin ja Elinan rakkaustarina tarkoituksella näin kovin karkea vai onko kirjailija itse vielä tässä aihepiirissä hieman kovakourainen. Saulin toistuvat ikävät fantasiat, Elinan tylsät panemisen kokemukset ja pariskunnan kömpelöt lähestymiset eivät ole aivan normaalin tasapainoista Tuuria. Mutta ehkä ne haluavat kuvata aikojen ja tapojen kulmikasta murrosta 1960-luvulla.

Vielä syvemmällä tasolla nyt ei nojata Jumalan johdatukseen, vaan omaan tahtoon ja sattumaan. Hiljaisen sinnikäs Sauli saavuttaa haluamansa, mutta ei yksin omasta ansiostaan, sillä kohtalollakin on monet sormensa pelissä. Kaikkein eniten sillä hetkellä, kun päähenkilö suunnistaa jo kartta kädessä kohti Eevan kutsua, mutta velipuolen yllättävä kohtaaminen kääntääkin suunnan taas kohti Elinaa. Näin pienestä voi loppuelämä olla kiinni – Tolstoin ja Dostojevskin maailmojen sekoituksesta, tahtomisten ja sattumusten yhdistelmästä.

Mutta kenen loppuelämä? Nähtävästi pitää odottaa Tangopoikien jatko-osaa, että saa varmuuden siitä, kenenkä poikia Antero oikein onkaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Jari Tervo: Matriarkka (2016), 448 sivua

matriarkkaMatriarkka alkaa kahden sivun mittaisella 30 keskeisen henkilön kuvauksella. Kun sen jälkeen luin kymmenen ensimmäistä sivua, paljonkaan niistä ymmärtämättä, oli pakko pysähtyä ja tehdä valinta. Joko lopetan lukemisen tähän tai piirrän henkilökaavion ja aloitan alusta.

Päätin ottaa uuden alun ja rakentaa sukupuun. Kun nyt parin viikon ahkeran opiskelun jälkeen olen puurtanut Matriarkan loppuun, paperilla on 4o ihmisen monipolvinen, osin muuntunut asetelma ja arvelen ymmärtäneeni, mitä Tervo ajoi kirjallaan takaa.

Ajattelen myös, että on tämä vaikuttava kirja, mutta olisi se voinut päästää helpommallakin. Tervon teksti on eri suuntiin harottavista merkityksistä niin tiheää, että lukijan on pakko hakea aika lailla tavallisesta poikkeava asento ja rytmi. Kun niin tekee, on kerronta rikasta, nautittavaa ja yllättävää. Tosin myös vaativaa, poukkoilevaa ja ärsyttävää.

Ärsyttävää on se, että näillä taidoilla ja tiedoilla inkeriläisten tarinasta olisi voinut koota vetävämmän romaanin. Nyt Tervo halusi mahduttaa siihen Simpukan kylän macondomaisen maalailun, Siperian-reissun tyrmäävän kuvauksen, monipolvisen sukudraaman ja tämän päivän näkökulman inkeriläisyyteen, kaikki nämä sikin ja sokin.

Lukijalta vaaditaan paljon, mutta hänet myös palkitaan, tuhat ja yksi kertaa. Juonenkäänteet tarjoavat pommeja ja lauseista löytyy räjähdyspanoksia (Aavan meren tuolla puolen jossain on Thaimaa). Moni ajatusrakennelma vetää jalat alta: Suomi tuntui kovalta, kylmältä ja vieraalta, samasta kielestä ja uskosta huolimatta. Inkeriläiset iloitsivat vähästä. Suomalaiset eivät edes paljosta. Ja tohtori Juuso Lapua on aivan huikea versio dosentti Johan Backmannista.

Uskaltaisinko suositella Matriarkkaa luettavaksi? En oikeastaan, arvoisa lukija. Pelkäisin, että tuhlaisit liikaa arvokasta aikaasi Tervon kiemuroiden seuraamiseen. Sen sijaan voisit katsoa viikon kohokohdan, isänmaan omantunnon terävät alkurepliikit Uutisvuodossa. Ja voisihan siitäkin elätellä toiveita, että Tervo tekisi kaikista parhaimman kirjansa saamelaisten kovasta kohtalosta Suomenmaassa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Michel Houellebecq: Alistuminen (2015), 266 sivua

alistuminenEikös se ollut niin, että kunnon kirjan pitäisi häiritä lukijaansa? No nyt tuli vastaan romaani, joka ei vain häiritse, vaan hämmentää, oikein kunnolla.

Päähenkilö on tyypillinen ranskalainen intellektuelli, ateistinen kirjallisuuden professori, jolla on enemmän tyttöystäviä kuin periaatteita. Eletään vuotta 2022, jolloin Muslimiveljeskunta ottaa Ranskassa vallan nopeasti kasvaneen kannattajakuntansa ja äkisti auenneen poliittisen pelin tuloksena.

Päähenkilö suhtatuu uuteen vallanpitäjään aluksi epäluuloisesti ja pelokkaasti, pakeneekin Pariisista maaseudulle levottomuuksien uhatessa. Mutta samaan aikaan hän on otollista maaperää vieraille vaikutteille. ”Jostain kumman syystä länsimaat ylpeilivät vaalijärjestelmällään, vaikka se tuskin oli kahden kilpailevan jengin valtataistelua ihmeellisempää, ja menivät joskus jopa niin pitkälle, että aloittivat sotia tuputtaakseen omaa järjestelmäänsä maille, jotka eivät olleet siitä lainkaan innoissaan.” Aika ikävästi sanottu meidän pyhästä demokratiastamme, mutta se on vasta alkua.

Professori saa potkut Pariisin-Sorbonnen yliopistosta, kuten suurin osa kollegoistaan, ja tietenkin kaikki naiset. Opiskelijoille ilmaantuvat burkhat ja harvojen virkoihin jääneiden palkat kolminkertaistuvat, kiitos saudimiljoonien. Uusi rehtori on osannut kääntyä muslimiksi ajoissa ja alkaa käännyttää päähenkilöäkin. Oudot tavat alkavat maistua yhä paremmilta, niin kuin baklava ja libanonilainen viini. Islamilaisuuskin näyttäytyy kristinuskon toimivampana pikkuveljenä. Kristinusko nimittäin perustuu lähinnä Jeesuksen dekadenttiin persoonaan, kun taas islamilaisus on ymmärtänyt perheen  olevan kaiken perusta. Sen silmin Eurooppa on vajonnut kuvottavaan mädännäisyyteen, koska ei ole pystynyt torjumaan napakasti homoavioliittoja, aborttioikeutta ja naisten työntekoa.

Paluuta yliopistoon puntaroivalla intellektuellilla on kohta enää kaksi kysymystä: Minkä suuruinen palkkani olisi? Montako vaimoa saisin? Rehtori vastaa palkan olevan sen verran hyvä, että kolmekin vaimoa olisi helposti saatavilla. Hänellä itsellään heitä on neljä, joista nuorin on 15-vuotias. Kun vielä opiskelijatyttöjen asujen peittävyyden ongelmakin luvataan ratkaista, alkaa asia olla selvä.

Rehtorin ylellisestä kodista aukeaa näkymä roomalaisille raunioille, mistä seuraa luonnollinen ajatus. ”Roomalaiset olivat varmasti loppuun asti kokeneet olevansa ikuinen sivilisaatio, kunnes heidän imperiuminsa hajosi.”

Hyvin häiritsevää, kovin ikävää ja erittäin taitavaa. Toisin sanoen onnistunut suositus Apila-kirjaston sunnuntaivieraalta, Seinäjoen ammattikorkeakoulun rehtori Tapio Varmolalta.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Peter Sandström: Valkea kuulas (Transparante blanche), 2013 ja Karin Erlandsson: Minkkitarha (Minkriket), 2014

Valkea kuulasPikkuruinen rannikkopohjalainen Uusikaarlepyy on kuulkaas kaunokirjallisuuden suurkaupunki!

Ensin Peter Sandström kirjoittaa kutkuttavan tarinan omenatarhurin perheen vaiheista. Sitten Karin Erlandsson kuvaa eläytyvästi minkkitarhaperheen koko elämän kaaren. Sanomattakin on selvää, että molemmat kirjat ovat vahvasti omaelämäkerrallisia ja perustuvat sisältäpäin koettuun todellisuuteen.

Paitsi että tuo viimeksi mainittu lause ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Näin nämä taitavat kirjailijat vievät meitä lukijaparkoja mennen tullen.

MinkkitarhaPeter Sandström on kyllä syntynyt samana vuonna 1963 kuin päähenkilönsä ja hänen isänsä oli Uusikaarlepyyn kaupunginpuutarhuri. Mutta isän varhainen kuolema ja useimmat muutkin juonen käänteet ovat aivan keksittyjä. Kirjailija ei edes tiedä, kenen nuoren miehen kuvan kustantaja on ostanut kirjan kanteen. Karin Erlandsson ei puolestaan tiennyt minkkitarhoista juuri mitään ennen kirjansa tekemistä, eikä ollut käynyt sellaisessa aikaisemmin edes paikan päällä.

Kirjoittajien yhteydet kirjoihin ovat tietysti vain hauska mauste, sillä ydin on muualla. Valkeassa kuulassa se on hienossa ajan kulumisen pohdiskelussa ja juonen maukkaissa käänteissä. Onhan se herkullista, kun pappi siunaa hiekkasäkit haudan lepoon, vaikka on itse ollut kaivamassa vainajan varsinaista hautaa tämän kotitalon pihalle. Minkkitarha taas onnistuu samaistamaan lukijan sekä tarhaajien ahkeraan yrittäjyyteen että sen saman elinkeinon kritiikkiin. Ei ihme, että kirja eteni myös Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.

Itse 7500 ihmisen ja satojen tuhansien minkkien Uusikaarlepyy on yhtä aikaa outo ja vieras, lähellä mutta etäällä, aivan niin kuin me suomenkieliset uusikaarlepyyläisille. Valkean kuulaan perhe autoilee yleensä vain rannikkoa pitkin, mutta uskaltautuu kirjassa käymään myös sisämaassa ”suomalaisten parissa”. Hauskaa on, kun molemmissa kirjoissa luetaan Ågrenin runoilijaveljeksiä. Paikallisella kirjallisuudella on jykevät juurensa.

Sekin on mukavaa, että nämä molemmat kirjat päätyivät Seinäjoen Apila-kirjaston torstain lukupiirin kirjaksi. Minkkitarha sai keskimääräiseksi pistemääräksi peräti 4- ja Valkea kuulas 3½. Uusikaarlepyyn kirjallisuuden esiinmarssi jatkuu yhä, sillä Gösta Ågrenin runokirja Rakentaja on lukupiirin käsittelyssä to 31.3. klo 17:30. Saa tulla mukaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985), 546 sivua

Maailmanloppu ja ihmemaaLuulin vihdoin pääseväni eroon tästä oudosta japanilaisesta, 3957 sivun jälkeen, mutta toisin kävi.

Uusin käännös tuntui enimmän aikaa niin laskelmoidulta murakamismilta, kaikkine satumaisine seikkailuineen, outoine seksismineen ja turhanpäiväisine juonteineen, että ei oikein jaksanut kiinnostaa. Kunnes viimeisten lukujen aikana olin taas aivan myyty mies. Jos elämänsä viime tuntien aikana päähenkilö kuuntelee yhtenään Bob Dylania ja vanhaa jazzia, muistelee kaikki Karamazovin veljekset nimeltä (jopa Pavel Smerdjakovin) ja rakastuu kummassakin maailmassa viehättävään kirjastonhoitajaan, niin täytyyhän siitä tykätä.

Itse pääjuoni, kahden maailman linkitys manipuloidun piilotajunnan välityksellä, on aivan ovela juttu, mutta ei minulle kovin vetävä. Hyvä kirjallisuusanalyytikko tosin saa siitä varmasti kaikenlaista kivaa irti. Mutta kirjan loppuosa tarjoaa yksinkertaisesti hyvin kaunista kerrontaa, kaiken rasittavan rehkimisen palkinnoksi. En ole varma, viitsisinkö silti suositella koko kirjaa luettavaksi kuin kovimmille Murakami-faneille. Sputnik, rakastettuni on minusta aina vain sopiva koetinkivi.

Mutta eksoottisen Suomen maine sen kuin vain kasvaa. Värittömän miehen vaellusvuosissa (2013) Murakamin sankari vierailee koetun oloisesti Helsingissä ja Hämeenlinnan takamailla. Vaikuttavampia ovat kuitenkin tämän vuoden 1985 kulttikirjan kuvitellut viittaukset kaukaiseen pohjolaan. Ensin sivulla 249 yksi kirjan henkilöistä haluaisi matkustaa päähenkilön kanssa ”johonkin leppoisaan paikkaan kuten Kreikkaan tai Romaniaan tai Suomeen”, sekä viettää siellä aikaa hevosilla ratsastaen ja lauluja laulellen. Ja sitten sivulla 538 kirjan viisain mies päättää perustaa tutkimusyksikön Suomeen, joka on ”ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Porojakin siellä on.”

Ei ihme, että Lapissa näkyy japanilaisia.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kirsi Haapamatti: Unelmien ekokylät (2015), 228 sivua sekä Katja Liuksiala: Sisulla ja sydämellä (2015), 226 sivua

Unelmien ekokylätNäillä kahdella hyvin erilaisella kirjalla on kovin paljon yhteistä. Ne kustansi Basam Books vuonna 2015, kummatkin ovat tekijöidensä erinomaisia esikoisteoksia ja molemmat taluttavat lukijan sopivalla sivumäärällä syvälle omaan vaihtoehtoiseen maailmaansa.

Unelmien ekokylät perehtyy oikeisiin suomalaisiin yhteisöihin, ensin yleisesti analysoiden ja sitten kahdeksan ekokylän oven taakse ja niiden asukkaiden pään sisään kurkistaen, Ähtärin Gaijan luomukylästä Heinolan maatilayhteisöön. Intiimit kuvat on ottanut kirjan toinen tekijä, Suvi Elo.

Sisulla ja sydämelläSisulla ja sydämellä kertoo puolestaan sisäisen soturin matkasta. Eikä puhe ole nyt fyysisestä kamppailusta vaan henkisestä kulkemisesta, itsensä ja maailman kohtaamisesta rohkeasti nykyhetkessä eläen.

Kirjoilla on paljon myös samaa kaikupohjaa – hidastamista, kohtuullistamista, sisäistymistä, läsnäoloa. Ekoyhteisössä asuminen vaatii varmasti sisäistä soturiutta. Tapaus toisensa jälkeen tulee hämmästeltyä, miten nämä aatteelliset ihmiset pystyvät (useinkin) sopimaan yhteiset asiansa erilaisten ja aika usein vaihtuvien persoonallisten naapuriensa kanssa.

Kovin stabiililta tämä ekoyhteiselämä ei nimittäin vaikuta, kun onnea ja unelmaa ajetaan jatkuvasti takaa. Strategioita tuntuu olevan yhtä monta kuin sankariakin. Joku on ratkaissut asian asumalla osan vuodesta tiiviissä yhteisössä ja ottamalla loppuajan etäisyyttä yksityisessä kodissaan. Eräänlainen ääripää on kirjan lopussa esiteltävä Marketta Horn, joka on päätynyt monien yhteisöjen kantaäitihahmosta vapaaehtoiseksi erakoksi saarijärveläiseen Mörkökorven metsämökkiin.

En pysty kirjaamaan tähän tarkempia sitaatteja Unelmien ekokylästä, sillä oma kirjani halusi heti ensilukemisen jälkeen muuttaa kaarinalaiseen ekoyhteisöön, missä se näyttää nyt asuvan pysyvän luontoisesti. Voisiko ekokyläkirja saada parempaa kotia ja suositusta!

Sisulla ja sydämellä tarjosi viikko sitten poikkeuksellisen lukukokemuksen. Pitkään tavasin kirjaa onnellisena siitä, että joku on osannut ammentaa itseään näin avoimesti, viisaasti ja kokonaisvaltaisesti. Kunnes noin sivulta 152 lähtien suistuin erikoiseen lukemisen flow-tilaan, jossa ajatus ja sivu toisensa perään alkoi todella kolahtaa.

Täsmäolo – kuinka upea uudissana. Taikatauot – miten hyvä oivallus. Sienestys – osuvasti kuvattu kokonaiselämys. Keskittyminen – se on kaunista. Soturiuden vahvistamiseen ei tarvitse välttämättä matkustaa minnekään. Hienoimmat aarteet löytyvät usein yllättävän läheltä, sisältämme. Seikkailun jälkeen, olkoon se sisäistä tai ulkoista, maailma voi näyttää vähän erilaiselta, kirkkaammalta. Kun teet jotain uutta, voit nähdä myös itsesi uudella tavalla. Ja niin edelleen, harjoituksineen.

Hienoa Basam! Mahtavaa Kirsi ja Katja!

Ja tosiaan, on tässä sekin yhteinen asia, että olen saanut ilon tutustua näihin molempiin mainioihin kirjailijoihin viime aikoina. Ja jos hyvin käy, pystyn ensiesittelemään heidät toisilleen Suomen joogaopiston Saarijärvellä keskiviikkona 20. heinäkuuta 2016 noin kello 17:50, juuri ennen Joogaa melojille -leirityksen ensimmäistä kasvispäivällistä.

Ai niin, tämän Katjan kanssa meinataan tehdä Basam Booksille kevääksi 2017 harvinaisen jännä opus, oikea mielikirja. Ja kukaties keksitään myös tuon Kirsin kanssa vielä jotain täsmäovelaa pohjalaistyyppistä hullutusta …?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi